— Taisi neula pistää, arveli äiti, joka onneksi oli lujasti kiinni elämän todellisuudessa.
Nuo lukkoneulat aukenevat ihan huomaamatta, ja Susannan vaatetuksessa on niitä kahdeksan!
Mutta ei, Susannaa ei pistänyt neula vaan kiintymys kauniiseen.
— Kiintymys kauniiseen kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä?
— Päätelkää itse. Susanna suoltautui puolittain pois äidin sylistä, heilutti nyrkkejään ja onnistui olkapäätään ja polveaan apunaan käyttäen, huohottaen, yskien ja kuolaten saamaan käsiinsä lautasen. Vanha, hienostumaton strassburgilainen käsityöläinen (epäilemättä sangen yksinkertainen mies; levätköön rauhassa!) oli maalannut lautasen pohjaan punaisen kukon.
Susanna tahtoi saada haltuunsa tuon kukon. Hän ei halunnut sitä syödäkseen, joten hän ilmeisesti piti sitä kauniina. Hänen äitinsä, jolle minä esitin tämän helpon johtopäätelmän, virkkoi:
— Oletpa sinä houkko! Jos Susanna olisi saanut kukon käsiinsä, olisi hän heti pistänyt sen poskeensa sitä ollenkaan ihailematta. Henkeviltä ihmisiltä puuttuu todellakin usein tervettä järkeä!
— Epäilemättä hän olisi niin menetellyt, vastasin minä. Mutta sehän vain todistaa, että hänen jo lukuisien eri kykyjensä valtaelimenä toimii suu. Hän on harjoittanut suutansa ennenkuin silmiänsä ja on tehnyt aivan oikein! Nyt hänen harjoitettu, herkkä suunsa on paras tiedonväline, mitä hänellä toistaiseksi on käytettävissään. Hänellä on täysi syy sitä käytellä. Voitte uskoa, että tyttäremme on pelkkää viisautta. Epäilemättä hän olisi pistänyt kukon suuhunsa, mutta hän olisi sen pistänyt sinne kauniina kappaleena, ollenkaan huolimatta sen ravitsevaisuudesta. Huomatkaa, että tämä tottumus, joka todella on olemassa pienissä lapsissa, jää kuvaannollisena ihmisten kieleen. Mehän puhumme runoelman, maalauksen ja oopperan nauttimisesta.
Minun esittäessäni näitä kestämättömiä väitteitäni, jotka filosofinen maailma kumminkin hyväksyisi, jos ne ilmaistaisiin käsittämättömällä kielellä, Susanna takoi lautasta nyrkeillään, raapi sitä kynsillään, puheli sille (somaa salaperäistä laverrustaan!) ja käänsi kolahdutti sen vihdoin nurin.
Hän ei osoittanut erikoista kätevyyttä, ei tosiaankaan! Hänen liikkeistään puuttui täsmällisyys. Mutta liike, olipa se näennäisesti miten mutkaton tahansa, on sangen vaikea suorittaa, ellei se ole totunnainen. Ja millaisia tottumuksia te oikeastaan vaaditte kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseltä henkilöltä? Ottakaa huomioon, että on hallittava hermoja, luita ja lihaksia, jos tahtoo pikkusormeaankaan kohottaa. Siihen verrattuna ei herra Thomas Noldenin kaikkien pelinukkien lankain hoitelu ole yhtään mitään. Darwin, joka oli terävä havaintojentekijä, ihmetteli, että pienet lapset osaavat nauraa ja itkeä. Hän kirjoitti paksun nidoksen, jossa selitti, miten lapset menettelevät. Me olemme armottomia, "me tiedemiehet", kuten herra Zola sanoo.