Mutta tähän ei marttyyriuteni loppunut; pahin oli vielä jälellä.
Pienen asuinkomeroni ikkunasta voin minä helposti nähdä vanhempieni asunnon, joka oli aivan vastapäätä. Ennenkuin menin levolle, katselin minä aina kaihomielisin katsein sinne ja silloin sattui usein, että minä näin yli lauta-aidan ja läpi lehdettömäin talvisten puiden kuinka tuo minulle rakas huoneusto oli loistavasti valaistu, kuinka naisia ja herroja siellä sisällä liikuskeli kirjavassa ahdingossa ja kuinka palvelijat kantoivat tarjottimia virvokkeineen. Kaiken tuon näin minä ainoastaan muutaman askeleen päässä itsestäni. Ah! Sehän oli minun vanhempieni asunto, ja minä en saanut olla siellä, lämpimässä ja ilossa, kaikkien noiden iloisten, juhlapukuisten vieraiden joukossa, enkä saanut maistella herkkuja tarjottimilta, vaan täytyi minun maata yksin, hyljättynä ja viluissani komerossani. Niin voin minä ikkunan ääressä myöhään yöhön tähystellä ulos pimeään nähdäkseni edes vilahduksen valoa ja liikuntoa omasta kodistani. Kuumia kyynelhelmiä tipahteli poskilleni ja minä puristin kuumeentapaisesti käteni nyrkkiin täynnä vihan ja katkeruuden tunnetta. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat niin kovia ja puolueellisia minua kohtaan ja kuin itse olisin onnettomin olento koko maan päällä. Kaikki muut koululapsethan saivat olla kotonaan — miksi juuri minun yksin piti olla omasta kodistani karkoitettuna.
Tuollaisen tilaisuuden jälkeen toi vanha Björkqvist aina seuraavana aamuna minulle vähäiseksi lohdutukseksi vasullisen kaikellaista hyvää, eilisten pitojen jätteitä. Mutta kitkerältä ja karvaalta tuntui yksin niitä syödä ahtaassa komerossani ja useimmiten annoinkin minä suurimman osan tytöille.
Haluni päästä pian pois sieltä oli niin suuri, että minä laskin päiviä kuinka kauan vielä kuluisi siihen aikaan, jolloin vanhempani muuttaisivat maalle kesää viettämään ja jolloin minä luonnollisesti saisin seurata heitä.
Kuka voikaan senvuoksi kuvailla sitä surua ja epätoivoa, joka minut valtasi, kun äiti eräänä kevätpäivänä tuli koululle heittämään jäähyväisiä minulle, ilmoittaen samalla ett'en sinä kesänä saisikaan tulla Björkbodaan vaan sensijaan mennä herrasväki Gripenbergin kanssa heidän maatalolleen. Minä itkin, pyysin pyytämällä ja rukoilin — mutta kaikki oli turhaa; niin oli päätetty ja niin piti tapahtua.
Minulla oli Björkbodassa pieni puutarhatilkku eräällä viettävällä rinteellä kasvihuoneen alapuolella; ja sitä minä rakastin, lähinnä äitiä tietysti, enimmän koko maailmassa. Sinne olin minä itse istuttanut ne pienet omenapuut, jokaisen pienen pensaan ja kukkaislaitteen, omin heikoin käsin olin minä siellä kaivellut, tehnyt työtä ja kastellut kasviani, ja enkö nyt saisikaan enää sitä nähdä. Kuka sitä nyt hoitelisi? Ehkäpä se huonosti hoidettuna menisi pilalle? Tämä viilsi sydäntäni niin kovasti että luulin sen halkeavan.
Saarijärven talossa Porvoon lähistöllä kului kesä kuitenkin siedettävämmin kuin olin odottanutkaan. Minun ei tarvinnut lukea ja Gripenbergin neidit olivat minulle ystävällisempiä kuin ennen niin että meidän keskinäiset suhteemme muodostuivat hieman paremmiksi. Ainakaan ei minun tarvinnut seista tuossa ijänikuisessa Pestalozzilaisessa häpeänurkassa, sillä sekin näytti saaneen kesälomaa.
Vihdoin tuli syksy ja silloin muutettiin jälleen takaisin kaupunkiin. Sainhan tosin silloin suureksi ilokseni jälleen nähdä äidin, mutta koulunkäyntini jatkui kuitenkin samalla tavalla kuin edellisenäkin lukukautena. Viimeinkin lähestyi sitten joulu ja silloin sain minä tulla kotiin, sillä äiti oli sen luvannut. Ja kaiken sen jälkeen mitä vuoden varrella olin kärsinyt muodostuikin tämä jouluilta minulle ikimuistettavan iloiseksi.
Mutta kuinka ollakaan! »Mainitsehan onni, jota kestäisi ainiaan!» — Iloni ei ollut pitkäaikainen, sillä heti juhlan jälkeen oli määrä lähettää minut taaskin pois kotoa, joskin tällä kertaa toiselle suunnalle, silloin Turussa lehtori (sittemmin arkkipiispa) Bergenheimin avaamaan uuteen reaalikouluun.