Kolme vuotta olin minä tässä koulussa, kunnes se sitten vuonna 1843 lopetti toimintansa. Vaikkakin koulumaksut lienevät olleet melkoisen korkeat, oli koulu kuitenkin tuottanut rovasti Bergenheimille niin suurta tappiota, että hänen oli täytynyt lopettaa se. Hänen vaivansa ja uhrauksensa tulivat kuitenkin toisella tavalla moninkerroin korvatuiksi.
Muutamia vuosia senjälkeen, viran tultua avoimeksi, nimitettiin hänet
Suomen arkkipiispaksi.
Sic itur ad astra!
IX.
YSTÄVÄNI JA MINÄ.
1844.
Poikavuosina ei tuttavuuksien hankinta ole vaikeata, ja niinpä liehuin minäkin pian yhdenikäisten toverien seurassa. Me kokoonnuimme yhteen sunnuntaisin tai muina vapaina hetkinämme milloin minkin toverin luona, mutta useimmittain meillä, sillä meidän talossamme Bulevardinkadun 7:ssä oli yllinkyllin sopivaa tilaa leikkipaikoiksemme. Siellä rakensimme me talvisin lumilinnoja, joita sitten yhtä suurella innolla puolustimme kuin valloittelimmekin. Siellä keväisin leikimme »rosvosilla», »haukkaa ja kyyhkystä», mutta useimmin »sotamiehiä», jotka marssivat, harjoittelivat ja tekivät kivääreillä kunniaa, leikki, josta kaikki enimmin pitivät. Puolittain pakosta otin minä osaa näihin leikkeihin ja huvituksiin, koskapa en muutakaan voinut jos kerran toverien seurassa tahdoin olla. Mutta oikeaa halua ei minulla tällaiseen ollut, sillä todellinen mieleni paloi muuhun.
Tapahtuipa sitten eräänä päivänä kevättalvella vuonna 1844, että eteisen ovikelloa soitettiin ja minä riensin ovea avaamaan. Ovella eräs vanhemmanpuoleinen herra, jolla oli mukanaan isonlainen poika, kysyi ruotsalaisäänenpainolla oliko isäni kotona ja ottaisiko hän nyt vastaan. Kun hänelle myöntävästi vastasin, astui hän sisään jättäen poikansa eteiseen odottamaan kunnes hän pian tulisi takaisin.
Mutta enhän minä voinut sallia niin hienon pojan seista eteisessä kuin palvelijan, vaan pyysin hänen käymään sisään saliin odottaessaan isänsä palaamista.
Vieras poika oli hieman vanhempi ja suurempi kuin minä, tummaverinen, ruskeasilmäinen ja pikimustatukkainen; hänen kasvonpiirteensä olivat kauniit ja säännölliset ja katseensa älykäs. Hän oli kaikessa, sekä puheeltaan että ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin kaikki ystäväni ja minä, tuntui minusta silloin, sillä olinhan minä lyhytkasvuinen, heiveröinen ja vaaleatukkainen; minä tunsinkin itseni hänen edessään kerrassaan yksinkertaiseksi ja olin hämilläni, ja minä aavistin vaistomaisesti että hän vei minusta voiton.