XI.
TUNTEIDEN HERÄTESSÄ.
1848.
Olin kuusitoistavuotias. Hienon hienot, keltaisenruskeat partahaivenet pilkistelihe vätylähuulellani, ilmaisten, että olin siihen ikään ennättänyt, jolloin tunteet alkavat nuorukaisen rinnassa herätä.
Kuten muutkin koulupojat, keräilin ja tutkin minäkin kasveja ja miilustelin senvuoksi usein pitkiä matkoja ympäristöseuduilla viheriäksi maalattua läkkipönttöä kannellen hartioillani ja etsien kukkasia.
Oli alkukesä. Tuomet, kielot ja niittyjen kaikki kauniit kukkaset päilyivät ihanimmassa loistossaan ja täyttivät ilman tuoksullaan. Pikkulinnut visertelivät rakasteluliverryksiään joka puussa, perhosia ja kimalaisia lenteli suristen kaikkialla ja kalat loiskien ruohikossa kisailivat. Koko luonto huokui kehitystä, syntymistä ja rakkautta ja ihmissydämessä kuohahteli veri lämpimänä ja vilkkaampana kuin muuten.
Tuollaisella kasvinkeruumatkalla johtuivat askeleeni kerran eräänä auringonpaisteisena päivänä kaukaiselle laidunmaalle, joka oli aidattu ympäriinsä jotakuinkin korkealla ja vahvarakenteisella sälöaidalla. Aitauksen sisältä, jossa tiheässä koivuja ja pensaita kasvoi, kuului lehmänkellojen helähdyksiä, härän mörähdyksiä ja paimentytön iloista laulua.
Lähestyin tuota paikkaa yhä enemmän, kunnes voin aitaan nojaten katsella eteeni avautuvaa taulua. Mustan- ja valkoisenkirjavasta karjasta jotkut makasivat hiljaa kaikessa rauhassa märehtien tuuheiden puiden varjossa, jotkut taas, jotka eivät vielä kylläisiä olleet, liikuskelivat hilpeästi syöden. Toiset seisoivat alallaan, huiskien hännillään terhenteleviä kärpäsiä loitommalle ja suuri sonni mulkoili vihaisena veristyneillä silmillään, mylvien ja kaapien mättäitä ja multaa korkealle ilmaan. Mutta tämä kaikki ei kuitenkaan oikeastaan huomiotani kiinnittänyt, vaan jokin muu, joka enemmän tunteisiini vaikutti.
Sillä aivan lähellä aitaa, sillä kohdalla jossa minä seisoin, istui kaatuneella kannolla kaunis Maijaliisa, talon paimentyttö ja kutoi ahkerasti harmaata villasukkaa. Hänen paljaissa jaloissaan oli tanakat rasvanahkakengät, mustaraitainen villahame hänen päällään oli vyötöisille kääritty kokoon, joten minä mainiosti voin ihailla hänen voimakkaita, ruskettuneita jalkojaan, ja hänen punavalkoruutuinen huivinsa oli valahtanut alas kaulalta, paljastaen siten hänen neitseellisen, lämpöisen povensa.
Maijaliisa oli todellakin kaunis tyttö ja oli hän jotakuinkin yhdenikäinen minun kanssani. Hänen kasvonsa olivat pienet, pyöreät ja heloittavat ja nenänsä mitä somin pikkuinen tylppönenä, huulensa punaset ja täyteläiset, silmänsä ruskeat ja pirteät. Kaikissa liikkeissään liikkui hän sivakasti ja viehättävästi ja käytöksensä oli aina reipas ja hilpeä. Nyt heloittivat hänen kesähelteen polttamat poskensa kuin pioonit ja hikikarpalot niitä pitkin vierähtelivät vapaina, kunnes hän ne aina pyyhkäisi pois hameenhelmallaan.