Vaikka hän niin tavattomasti pöyhistelikin korkean sukuperänsä perusteella, unohti hän kuitenkin sen kokonaan ja menetteli itse aivan ristiriitaisesti niiden uhkeiden periaatteiden kanssa, joita hän kielellään lakkaamatta kantoi, mennen avioliittoon naisen kanssa niistä piireistä, joista ei juuri ole tapana eikä pidä itselleen vaimoa ottaa. Kaikista tämän ylhäisen suvun keskuudessa tapahtuneista epäsäätyisavioliitoista oli tämä kuitenkin vaikein.
Hän vietti kesäänsä vuonna 1859 luonani Björkbodassa, jonne silloin, hauskaa kyllä, sain kokoontumaan useampia ystäviäni vierailemaan. Siellä sai hän kärsiä monta kujetta ja niellä monta pistosanaa salaperäisen lemmikkinsä tähden, jonka me kaikki hyvin tunsimme. Me toivoimme, että hän siten tulisi järkiinsä ja lopettaisi koko tuon lemmenliittonsa. Mutta sen sijaan ärtyikin hän vain siitä ja piti kiini suunnitelmastaan yhä itsepäisemmin. Ja eräänä päivänä oli hän hävinnyt; häntä etsittiin turhaan kaikkialta, ja me aloimme kaikki olla jo levottomia ja pelätä, että joku onnettomuus on häntä kohdannut. Muutaman päivän perästä saimme kuitenkin kuulla, että hän oli noussut erääseen jaalaan, joka halkolastissa purjehti Tukholmaan. No siinä nyt ei ole mitään vaaraa, ajattelimme me ja arvelimme, että hän pian palaisi takasin purjehdusretkeltään, sillä hän ei ollut ottanut mukaansa passia, ei rahaa eikä edes vaatteitakaan. — Me odotimme kauan, mutta hän ei palannut.
Hän oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja Tukholman välille, nousi hän maihin erääseen tämän reitin varrella sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa hän esitteli itsensä isäntäväelle ja lateli pitkän ja uskottavalta kuuluvan jutun siitä kuinka hän muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa kun myrsky oli hänet ajanut eräälle kalliolle, kuinka häneltä sitten venhe karkasi ja hänet vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan eräs ohi purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet sanasta sanaan ja anteliaasti hänelle annettiin mitä hän vain tarvitsi. Sieltä meni hän Tukholmaan, jossa hänen hellän tunneliekkinsä valtijatar silloin asusti.
Siellä haki hän käsiinsä meidän kaikkien vanhan hyvän ystävämme, näyttelijä Vilhelm Åhman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon järjestetty, vuokrasi Åhman vaunut, joihin hän itse, sulhanen, morsian ja hänen äitinsä, pesijätär, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa vihkiminen äkkiä toimitettiin. Sieltä menivät he erääseen Tukholman ulkoravintolaan, jossa Åhman tarjosi hääseuralle yksinkertaisen päivällisen tämän vapaaherrallisen vihkiäisjuhlan lopettajaisiksi.
Syksyllä palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin huolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyllä, että hän asui kaupungissa, mutta hän oli niin hyvin kätketty, että oli kerrassaan mahdotonta saada selville missä hän majaili, vaikkakin monta tutkistelua ja etsiskelyä toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta kevätpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowströmin saada viekkaudella urkituksi tietoonsa tuon paikan. Hän vuokrasi näet posetiivin, jota hän soitatti syrjäisten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana valepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki hänet kerrassaan tuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sillä eräille portaille ilmestyi varomattomasti kyllä etsitty henkilö. Nyt oli vihdoinkin päästy varmuudella asian perille, eikä sitä siis pitemmälti enää voitu salata.
Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sillä tekonen oli jo nyt tehty, »fait accompli», eikä sitä enää voinut muuksi muuttaa. Ja hyvin voidaan sentähden kuvitella ylpeän kreivitär Louisen monet pyörtymyskohtaukset kun hän sai tietää veljenpoikansa liitosta.
Vaikkakaan hän ei ollut korttipelari eikä oikeastaan mikään tuhlari, oli hän kuitenkin ennen pitkää joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi ett'ei hän kyennyt hoitamaan itseään eikä omaisuuttaan. Maatilat täytyi myödä toinen toisensa perästä, lopuksi itse päätila Hiiskola vuonna 1868, jolloin myöskin nuo kalliit, korkeata sukuperää esittävät muotokuvat ja vaakunamerkeillä koristettu suuri pöytäastiasto hävisivät kuin akanat tuuleen. Osa niistä lienee joutunut kokoelmiin.
Hänen muutamat ystävänsä ostivat hänelle pienen talonpoikaistalon, Rytön tilan Vihdin pitäjässä, jossa hän sitten polttimotarkastajana eleli kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa vähäpätöisessäkin asemassa esiintyen aina samana luontoperäisenä vapaaherrana ja herkkuilijana kuin aina ennenkin.
Hänen leskensä, vapaaherratar Ottilia, eli miehensä jälkeen vielä seitsemäntoista vuotta, elättäen itsensä ompelemisella ja leivän leivonnalta. Hän oli viimeinen, joka meidän maassamme kantoi tuota suurta nimeä.
Sic transit gloria mundi! (Niin häipyy maailman kunnia.)