»Keisari tulee!» leimahti ympäri maata kuin sähkökipinä, ja pääkaupunkiin kiiruhti korkeita virkamiehiä, presidenttejä, kuvernöörejä, piispoja, useita ylhäisempiä yksityishenkilöitä ja muutamia kaikessa kiireessä kokoonpantuja lähetystöjä.
Oli maaliskuun 14 päivän iltayö ja pureva pakkanen. Lumi oli kasaantunut korkeiksi kinoksiksi, peittäen kadut ja torit ja naristen jalkojen alla. Silmänkantamaton ihmisjoukko oli myöhäisestä hetkestä ja pakkasesta huolimatta kokoontunut yhteen, täyttäen kaksinkertaisella tulisoihturivillä valaistun tien pitkältä sillalta pitkin Uniooninkatua ja kauppatoria aina keisarilliseen palatsiin asti. Palatsi oli seisonut monet pitkät vuodet autiona ja tyhjänä, mutta nyt sen jokaisesta ikkunasta tulvehti ulos valovirta, sisällä näytti väkeä liikkuvan kiireesti edestakaisin ja reki reen perästä ajoi sisään linnanpihaan, kuljettaen palatsiin korkeimpia viranomaisia ja kenraalikunnan. Kärsivällisesti odottelivat yhteensulloutuneet kansanjoukot kunnes yht'äkkiä myöhäisenä yöhetkenä kuului kaukaista humua, joka nopeasti läheni ja kasvoi voimakkaammaksi kunnes aivan läheltä alkoi kuulua jylisevä eläköönhuuto; kokoonpakkautunut väkijoukko avasi tien keskeensä ja huimalla vauhdilla ajoi esiin pitkä jono kolmivaljakolta avonaisine kuomirekineen; lumi tulijain ympärillä tuprusi ja huuru pöllähteli vaahtoisten, päristeleväin hevosten sieramista. Ensimäisessä reessä istui mies, jonka kasvonpiirteet kaikki tunsivat, vaikkeivät olleet koskaan häntä nähneet, ja hän kuunteli jyliseviä, raikuvia eläköönhuutoja ystävällisesti nyökäyttäen päätään kansalle vastaukseksi.
Keisari oli tullut, hän oli nyt Suomessa, meidän kaupungissamme! Ja riemastus oli rajaton.
Ensimäiseksi piti hänen käydä yliopistolla ja oli käynti määrätty tapahtuvaksi kello 12 päivällä.
Meidän oli käsketty jo yhtä tuntia aikaisemmin saapumaan miehissä yliopiston juhlasaliin, juhlapuvussa luonnollisesti. Silloin oli ylioppilasluettelossa kaikkiaan noin 450 ylioppilasta ja niistä oli noin 350 saapuvilla kaupungissa. Kaikki ne, jotka olivat tulleet ylioppilaiksi vuoden 1850 asetusten astuttua voimaan, olivat velvolliset käyttämään säädettyä virkapukua. Mutta saapuvilla olleista ylioppilaista kuului tuskin puoletkaan tuohon luokkaan ja toiset taas, vanhemmat, käyttivät tavallista hännystakkipukua.
Kokoonnuttuamme saliin, koitui ylioppilasinspehtoriile, pedellienpäällikkö parooni Hjärnelle ja hänen kuudelle pedellilleen paljon puuhaa eroitellessaan virkapukuiset ylioppilaat siviilimiehistä, jotka työnnettiin salin etäisempiin osiin, jotta me, joilla oli uudet ja välkkyvät puvut, voisimme astua kaikessa loistossamme esiin ja asettua lähimmille paikoille suuren käytävän ja parnasson ympärille. Pitkällisen puuhan perästä ja kokkapuheita lasketeltua saatiin tämä eroittelu ja sijoitteleminen viimeinkin tehdyksi ja meidät kaikki asianmukaiseen järjestykseen. Pidettiin varmana, että keisarista kullanhohtoiset virkapuvut näyttäisivät mieleisemmiltä kuin mustat hännystakit.
Hieman ennen kahtatoista astui ministerivaltiosihteeri, kreivi Aleksanteri Armfelt sisään, seisahtui suuren sisäänkäytävän oven luo, tervehti ja kumarsi kohteliaasti joka haaralle sekä lausui sitten tähän tapaan:
»Hyvät herrat! Me tiedämme kaikki, että muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän korkea hallitsijamme, Hänen Majesteettinsa Keisari, meidän armollinen suuriruhtinaamme aikoo kunnioittaa yliopistoa käynnillään täällä, ja hän tulee silloin kohdistamaan teille muutamia ystävällisiä ja armollisia sanoja. Herrat tietävät kyllä, että sivistyneellä nuorisolla on tapana tällaisessa tilaisuudessa jollakin tavoin ilmaista myötätuntoisuuden tunteitaan tällaisen suosion osoituksen johdosta itseään ja koko maata kohtaan, joka mielenilmaisu aivan varmaan kohoaa sydämen pohjasta ja on kajahtava korkealle tässä salissa. Minä oletan, että herrat ymmärtävät tämän yhtä hyvästi kuin minäkin, eikä minulla senvuoksi ole mitään lisättävää.» Ja tämän sanottuaan, kumarrettuaan molemmille puolille kohteliaasti, poistui hän.
»Herrat» tiesivät ja ymmärsivät tämän kaiken ilman hänen puhettaankin. Mutta kun siihen aikaan ainoastaan aniharvat ymmärsivät venäjänkieltä, jolla kielellä keisari puheensa piti, syntyi siitä sangen omituinen sekasotku.
Tuskin oli kello lyönyt kaksitoista kun suuren sisäänkäytävän kaksoisovet avattiin ja keisari astui sisään, jälessään muutaman askeleen päässä loistava seurue; hän astui reippain, tahdikkain askelin pitkin pääkäytävää alas parnassolle. Tultuaan opetusistuimelle kääntyi hän yleisöön päin. Hänen molemmilla puolillaan seisoi kaksi hänen poikaansa, miltei yhtä uljaita kuin hän itse — Aleksanteri, Konstantin, Nikolai ja Mikael — ja heidän taakseen asettautui kokonainen parvi kumartelevia ja hymyileviä kenraaleja ja ministerejä kullankirjailluissa, krasjaanilla varustetuissa ja nauhoin koristelluissa univormuissaan, loistava ja välkkyvä joukko.