Verlaine'in nuoruusvaiheet voimme sivuuttaa verrattain lyhyeen.
Paul-Marie Verlaine syntyi 30 p. maalisk. 1844, siinä kaupungissa, josta Maurice Barres on sanonut, ettei mikään saata sen lailla voittaa puolelleen rakkautta: Metzissä. Myöhemmissä muisteluissaan palaa Verlaine usein niihin onnellisiin vuosiin, jotka hän täällä vietti — "oi kaupunki, jossa lapsuuteni hymysi!" — puhuen kaipauksella sen puiden reunustamista katukäytävistä, tuomiokirkon jaloista ääriviivoista ja "ensimmäisestä rakkaudestaan", vaaleakutrisesta metziläistytöstä. Mutta nämä valoisat muistot näkyvät hänelle samalla kuin suruharson varjostamina: tämä jalo ja onneton kaupunki, huokaisee hän, oli "kunniakkaasti ja traagillisesti" langennut vihollisen käsiin. Komeassa, Metzille omistetussa oodissaan pyytää hän kaupunkia odottamaan kärsivällisesti, sillä päivä on kerran tuleva, jolloin "me olemme tuhannen tuhatta vastaan, emmekä enää yksi sataa vastaan!"
— — nous serons mille contre mille non plus un contre cent, bientôt!
Oleskelu Metzissä loppui kuitenkin lyhyeen. Pari vuotta asui perhe etelässä, Montpellier'n kaupungissa, muuttaen takaisin Metziin, mutta ennenkuin Paul oli täyttänyt kahdeksannen ikävuotensa, otti kapteeni Verlaine, hänen isänsä, eron sotilaspalveluksesta, ja perhe siirtyi Parisiin. Paulille oli muutto hänen elämänsä ensimmäinen suuri pettymys: vanhempien innokkaat kuvaukset pääkaupungin nähtävyyksistä olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan, niin että hän odotti näkevänsä (kuten hän itse myöhemmin on kertonut) todellisen Bagdadin päärlyineen ja kultahelmineen. Luvattujen ihanuuksien asemesta näkikin hän vain pitkiä talorivejä ja loputtomia katuja, joissa lapsensilmä ei keksinyt mitään itämaista hohdetta! Kuinka hyvänsä, jos Metz oli se kaupunki, jossa Paul Verlaine, omien sanojensa mukaan, aukeni elämälle, määräsi Parisi ratkaisevasti hänen kohtalonsa, ja tavallaan myös hänen lyriikkansa laadun. Luonnehtiessaan itseään eräässä runossaan "Un conte", Satu, sanoo hän olevansa "tympeä parisilainen", "teattereiden, kauppapuotien, katukäytävien, lokaviemäreiden ja sauhun" rotua: tässä runossa on paljon totta. "Vous sentez et vous souffrez Paris", Parisi on teille tunne ja kärsimys, kirjoitti Jules de Goncourt kerran hänelle. Kuvaavaa onkin, että hänen ensimmäisen painetun runonsa nimi oli "Nocturne Parisien" — eräänlainen kaamea hymni Seine-virralle. Siinä on sitä "ilmaston ja veden spleen'iä", joka erään ranskalaisen runoilijan sanojen mukaan on niin ominaista Parisille, varsinkin sen latinalaiselle kaupunginosalle. Verlaine kuuluu niiden ranskalaisten lyyrikoiden sarjaan, jotka Villon'ista Paul Fort'iin saakka ovat olleet hedelmällisessä ja lakkaamattomassa vuorovaikutuksessa Seine'in kaupunkiin ja ovat sen kasvatteja: he eivät olisi sitä mitä he ovat ilman Parisia, samalla kuin Parisi ei olisi sitä mitä se on ilman heitä. Bulevardit, kukkivat kastanjapuut, opaalihohde, joka väreilee Seine'in siltojen yllä, sumuinen tai valokajasteinen virta, lyhtyrivit, ankeat ja huumaavat absinttitunnit — kaikki tämä, samalla kuin se on inspiroinut heitä, on olemassa voimistettuna ja taas herkennettynä juuri heidän säkeittensä armosta. Ei niin, ettei Paul Verlaine olisi ollut sangen läheisessä kosketuksessa myös maaseutuun — jo kouluvuosinaan vietti hän loma-aikansa Ardenneilla tai muualla, ja myöhemmin etsi hän juuri luonnosta terveyttä ja uutta tasapainoa — mutta Parisi oli joka tapauksessa ratkaisevasti mennyt hänelle veriin, muodostuen näin lopulta hänen kohtalokseen.
Verlaine'in vanhemmista eivät hänen elämäkertansa kirjoittajat anna monia tietoja. Isä, kapteeni Nicolas-Auguste Verlaine, vanhaa soturi- ja maanviljelijäsukua, oli kookas ja ryhdikäs sotilas, silmäniskultaan tuima ja ääneltään käskevä; hän oli kaikesta päättäen tavallinen 'kunnian mies' ja nuhteeton kansalainen, joka piti hyvää huolta virkavelvollisuuksistaan ja oli kiintynyt perheeseensä, niinkuin latinalaisissa maissa on yleistä. Confessions-kirjasessaan ("Tunnustuksia") — jonka ääretön ja ujostelematon avomielisyys elämän kaikkein intiimimmeissä asioissa väliin saa lukijan hätkähtämään — mainitsee Verlaine liikutettuna pariin erään, miten hyvä isä aina oli hänelle. Kaikkina niinä kahdeksana vuotena, lausuu hän, jotka vietin Landryn oppilaitoksessa, ei mennyt yhtään ainoata päivää, ettei isä olisi tullut minua tervehtimään, ja aina hänellä oli mukanaan jotakin, josta hän tiesi minun pitävän, makeisia tai muuta. Sen sijaan eivät Verlaine'in muistelmat, enempää kuin asiakirjatkaan, puhu mistään intellektuaalisesta kiitollisuudenvelasta: mitä tietä Verlaine'in kirjalliset lahjat ovat periytyneet, on toistaiseksi jäänyt selvittämättä. Sillä mitä taas äitiin tulee, on tämän lahjakkuus ollut yksinomaisesti sydämen lahjakkuutta. Elisa Dehée, rikkaan flanderilaisen tehtailijan tytär, oli varhain mennyt naimisiin kapteeni Verlaine'in kanssa, ja kodin harrastukset anastivat koko hänen mielenkiintonsa. Mitään parisitarta ei tästä kelpo naisesta koskaan tullut; senkin jälkeen kuin perhe oli muuttanut maaseudulta, säilytti hän vaatimattomat tapansa sekä puvussaan että koko olemuksessaan. Rouva Verlaine oli hurskas nainen, ja myös vanhoihin traditsioneihin piintynyt ja näin ollen jäi pojan henkinen ilmapiiri hänelle tykkänään vieraaksi. Mutta se ei estänyt häntä jumaloimasta Paulia ja tämän runoilijamainetta. Hän ylpeili poikansa kirjoista, joita hän tuskin oli lukenut. Äidin ja pojan väli oli erikoisen hellä; pojan ollessa kotimaassa eivät he asuneet erillään paljon muuta kuin sen lyhyen vuoden, minkä Verlaine'in onnellisesti alkanut ja onnettomasti päättynyt avioliitto kesti, sekä ne pakolliset väliajat, jotka Verlaine'in oli vietettävä tyrmissä tai sairaaloissa. Verlaine'in muistelmissa säilyykin tämän vaatimattoman, puhdassydämisen porvarisvaimon kuva kuin kultakehyksissä, ja varsinkin elämänsä loppuaikoina muistelee Verlaine äitiään katuvalla, tuskansekaisella hellyydellä. "Certes oui pauvre maman était bien trop bonne" — niin, äitiraukkani oli tosiaan aivan liian hyvä, tunnustaa hän miltei kyynelet silmissä. Ja intomielisesti vakuuttaa hän "Tunnustuksissaan", että äiti vielä kuoltuaankin pysyy hänelle elävänä voimana: äänenpainon välittömyys ei voi olla vakuuttamatta lukijaa. "Hän elää, äiti, minun sielussani, ja minä vannon hänelle tässä, että hänen poikansa elää hänen läheisyydessään, itkee hänen povellaan, kärsii hänen kanssaan eikä ole milloinkaan, ei edes suurimmassa harhassaankaan — tai oikeammin heikkoudessaan — tuntenut olevansa ilman hänen suojaansa." Äidin eläessä on hänellä usein omantunnonvaivoja, ajatellessaan sitä surua, mitä hän pitkin aikaa tälle hellälle sydämelle tuottaa. Monsin vankilasta kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, pyytäen tätä usein käymään äidin luona, mutta, jatkaa hän, "älä millään ehdolla kerro hänelle mitään sairaudestani tai saata häntä levottomaksi!"
Toinen hänen lapsuusaikansa valo-olento, jonka lempeä kuva väliin häämöttää hänen lyriikassaan, oli serkku Elise, Paulia kahdeksan vuotta vanhempi neitonen. Hän oli samalla kertaa sisar, uskottu ja ystävä, jolle Paul saattoi kertoa huolensa ja tulevaisuudenhaaveensa. Kun nuori runoilija kulki ensimmäiset runot taskussaan, uneksien mainetta ja menestystä, mutta vailla varoja tai vaikutusvaltaisia suhteita niiden painattamiseksi, tarjosi Elise serkulleen säästämänsä käsirahat, joiden avulla "Saturnolaiset runot", Poèmes saturniens, saatiin julkaistuiksi. Ja kun Elise, joka pitkin elämäänsä oli ollut heikko ja kivulloinen, vähän sen jälkeen kuoli, oli Paul jonkin ajan kuin tuskasta hervoton: kahtena ensimmäisenä päivänä kieltäytyi hän ottamasta pienintäkään ravintoa, mutta sen sijaan joi hän aamusta iltaan ja illasta aamuun huumatakseen suruaan. "Les deux jours qui suivirent, je ne mangeai pas, je bus", kertoo hän itse "Tunnustuksissaan", ja tämä sanonnan lakonisuus, joka Verlaine'ille on ominaista vain silloin kun hän on syvästi liikutettu, todistaa hänen kaipauksensa vilpittömyyttä. Paljon myöhemmin, eräässä Amour ("Rakkaus")-nimisen kokoelmansa runossa, jossa hän muistelee kaikkia niitä, jotka ovat menneet pois ennen häntä ja jättäneet hänet niin peloittavan yksin, omistaa hän juuri Elise-ystävälleen helliä, syvän kaipauksen värittämiä sanoja.
Nautittuaan alkeisopetusta eräässä pienessä koulupahasessa Rue Hélène'in varrella, siirtyi Verlaine L'Institution Landry-oppilaitokseen, joka ylpeili siitä, että se oli saanut lukea oppilaikseen m.m. suuren Sainte-Beuve'in. Hänen ensimmäiset kokemuksensa kouluelämästä olivat varsin surulliset. Hemmoiteltu lapsi vieroi siinä määrin sen säännönmukaisuutta ja kuria, että hän hillittömän ikävän pakottamana karkaa suin päin kotiin ja rukoilee, ettei häntä enää koskaan lähetettäisi kouluun takaisin! Myöhemmissä muisteluissaan nimittääkin hän L'Institution Landry'ta "ensimmäiseksi vankilakseen". Ainoana lohdutuksena on toverielämä: muutamien samanluokkalaisten kanssa solmiikin nuori Paul ennen pitkää ystävyyssuhteita, joista varsinkin eräs, Lepelletier'n kanssa solmittu, säilyi yhtä läheisenä Verlaine'in kuolemaan asti. Kirjallistutkimus on muutoin suuressa kiitollisuudenvelassa samaiselle Lepelletier'lle, joka on julkaissut laajan ja asiallisen, lukuisien kirjeiden valaiseman elämäkerran ystävästään, ulottaen henkilökohtaisiin muistoihin perustuvan kuvauksensa hamasta Verlaine'in varhaisesta nuoruudesta hänen viimeisiin vaiheisiinsa saakka. Hänen kertomuksensa Paulin kouluvuosista ei kylläkään ole täysin sopusoinnussa Verlaine'in omien puheitten kanssa: muun muassa väittää Lepelletier, ettei toveri suinkaan ollut mikään "mahdoton oppilas", niinkuin tämä itse on uskotellut jälkimaailmalle. Paul-Marie, sanoo hän, ei kylläkään ollut mikään kouluvalo tai mallioppilas, mutta esim. ainekirjoituksessa ja latinassa hän kunnostautui, ja hänen päästötodistuksensa oli kernaammin hyvä kuin huono. Tämä tapahtui v. 1862, jolloin Lycée Bonaparte'in rehtori allekirjoitti seitsentoistavuotiaan Paul Verlaine'in akateemisen valtakirjan.
Verlaine oli siis "bachelier ès lettres" ja näin ollen kypsä aloittamaan elämänsä omin päin. Mutta isän tahto, joka jyrkästi oli leipäopintojen puolella, ja oma halu, joka veti nuorukaista vapaaseen taiteilijaelämään, törmäsivät varsin lujaan vastakkain. Aluksi osoittautui isä voimakkaammaksi, nuorukainen kirjoittautui paremman puutteessa lakitieteelliseen tiedekuntaan, ja äiti alkoi jo haaveilla tulevia korkeita virkoja ja ministerinsalkkuja… Paul itse ei tuntenut vähintäkään kutsumusta lakialalle, mutta koska kerran jotakin oli valittava, tuntui tämä hänestä helpoimmalta. Suoritettuaan jonkun pienen oikeustutkinnon — ja siinä sivussa kirjanpitokurssin! — sai hän isänsä välityksellä paikan eräässä vakuutuslaitoksessa. Verlaine vanhemman taloudellinen asema, joka aikaisemmin oli ollut varsin vakavarainen, oli epäonnistuneiden rahansijoitusten takia käynyt horjuvaksi, ja Paulin täytyi saada ansiotyötä mistä hyvänsä. Isän kunnianhimo kärsi kuitenkin siitä, että hänen poikansa oli vain halpa konttoristi, ja niin panikin hän liikkeelle kaiken mahdollisen vaikutusvaltansa, jonka tuloksena oli pienitöinen virka Hôtel de Ville'issä, kaupunginhallinnossa.
Uudessa ympäristössään viihtyy Verlaine varsin hyvin, sillä Parisin raatihuone sattui näinä vuosina olemaan kirjallisten henkilöitten tyyssijana: siellä palvelivat nuoret runoilijat Leon Valade, Albert Merat, Henri Rochefort, monta muuta, mikä kirjurina, mikä notaarina, jotka tietysti pitivät itse virkaa välttämättömänä pahana ja sivuseikkana. Verlaine liittyy kannattamaan samaa maailmankatsomusta; jotenkuten kulutettuaan aamupäivätunnit virastossa heittäytyy hän ahmien nauttimaan kaikkia pääkaupungin tarjoamia etuja samanhenkisten seurassa. Tällä ei suinkaan tarkoiteta yksinomaan elostelua ja ilonpitoa, jos kohta silläkin oli tärkeä sijansa: Verlaine'in intellektuaalinen uteliaisuus oli paljon suurempi hänen nuoruusvuosinaan, kuin mitä hänen myöhemmän elämänsä vaiheista saattaisi mennä päättämään. Jo koulupoikana luki hän paljon, varsinkin loma-aikoina, ja maalla ollessaan saattoi hän tuhkatiheään pommittaa lähimpiä tovereitaan kirjeillä ja vaatia heitä lähettämään uutisia kirjallisesta maailmasta, koska, kuten hän lausuu, "minulla on ankara kirjallisuuden jano". Niinikään vaihtaa hän ahkerasti samaisten toveriensa — etupäässä Lepelletier'n — kanssa mielipiteitä luetuista teoksista. Sen ajan nuorien kirjallisuusintoilijoiden käsissä kuluivat ennen kaikkea Gautier'n "Emaux et camées", Emaljeita ja kameoita, Banville'in "Cariatides", Karyatidit, Leconte de Lisle'in "Poèmes antiques", Antiikkisia runoelmia, sekä tietysti Victor Hugo, joka jonkinlaisena jumaluutena vallitsi kaikkien mielikuvitusta ja jolle jokainen alkava runoilija vapisevin polvin ja käsin jätti esikoiskokoelmansa, ikäänkuin jumalalle kuuluvana uhrilahjana ainakin. Verlaine puolestaan voi tuskin ajatella mitään suurenmoisempaa proosateosta kuin "Les Miserables", Kurjat, jonka "kristillinen laupeus" hurmaa häntä, ja "Les Contemplations", Mietiskelyjä, oli hänen nuoruusvuosiensa raamattu, jota hän uudelleen ja uudelleen luki. Sattuvasti sanookin Lepelletier, että sen ajan nuoret vannoivat vain Hugon nimeen. Että Verlaine — ja monet muut hänen kanssaan — myöhemmin tarkisti kantansa juuri Hugon suhteen, käy varsin räikeästi ilmi niistä kiihkeistä kirjoituksista, joissa Verlaine sittemmin hyökkää varhaisnuoruutensa ihannetta vastaan: hänestä oli Hugo silloin ensi sijassa kirjallinen keikari, joka kylvi ympärilleen heliseviä loppusointuja ja ennen kaikkea ajatteli sitä vaikutusta, minkä hän tekisi lukijaan.
Mutta Verlaine'in kirjallinen innostus ei rajoittunut vain siihen, mitä hän luki ja mistä hän puhui; hänen omat kirjalliset suunnitelmansa alkoivat yhä tietoisemmin hänessä kypsyä. Noin viisitoista-kuusitoistavuotiaasta voi laskea hänen luomiskautensa alkaneen, mutta nämä hänen lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa tuotteet olivat kuitenkin kaikesta päättäen taiteellisesti varsin ala-arvoisia. Useimmat näistä hänen runoistaan ovat menneet kaiken maailman tietä, mutta Verlaine on itse kertonut, kuinka täysin mahdottomia ne olivat, romanttis-fantastisia aina naurettavuuteen saakka, paisutettuja ja liioiteltuja. Lähin esimerkki oli jumaloitu Victor Hugo ja varsinkin tämän romanttis-historialliset draamat, jotka eivät antaneet nuoren Verlaine'in mielikuvitukselle mitään rauhaa. Lepelletier tietää kertoa monista draamasuunnitelmista, joita Verlaine näinä aikaisempina nuoruusvuosinaan hautoi mielessään ja joista hän mielellään puhui lähemmille ystävilleen: yhden tuli käsitellä Englannin ja Ranskan välistä satavuotista sotaa, toisen Ludvig viidettätoista, kolmannen Kaarle yhdeksännen rakastajatarta. Kaikki jäivät pelkiksi luonnoksiksi — erinäisiä kohtauksia, vuorosanoja ja yksityisiä runokatkelmia pidemmälle eivät ne koskaan joutuneet. Mutta näiden enemmän tai vähemmän romanttisten kuvitelmain ohessa viljeli Verlaine toisenlaistakin alaa, realistista ja irvokasta pilailua, joka muutoin ei ollut hänelle vierasta hänen myöhäisempänäkään kehityskautenaan. Missään tapauksessa ei tämäkään runoudenlaatu kehittynyt Verlaine'illä koulupoika-astetta edemmäs: hän ei kerta kaikkiaan ollut mikään Arthur Rimbaud'n tapainen ihmelapsi ja varhaiskypsä nero, vaan hänen kirjallinen kehityksensä tapahtui täysin normaalisti ja vähittäin.