— Hyvästi! Muista ettet saa tulla meille ja että sinun pitää varoa majuria!
Sitten hän läksi nopein askelin kulkemaan hovia kohti.
* * * * *
Mönninselältä ja Lieksanjoesta kohosi usva. Se levisi yli niemen ja metsän. Se kietoi vaippaansa pellon ensimäiset kuhilaat ja niityn viimeiset ruot. Se teki tavallista aikaisemmin lopun päivästä.
Äitinsä sairasvuoteen ääressä istui Inkeri. Pöydällä vuoteen vieressä paloi talikynttilä. Siinä oli karsi palanut pitkäksi. Inkeri ei sitä huomannut. Käsityö oli vaipunut helmaan, ja kädet lepäsivät toimettomina. Hän katsoa tuijotti ulos sumuiseen ilmaan. Noin synkkää oli hänen elämänsäkin.
Nyt liikahti äiti. Hän tahtoi kuulla luettavan. Inkeri niisti kynttilän, otti raamatun ja avasi sen. Hän tiesi äidin lempipaikan ja alkoi: »Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei kuolemata pidä sillen olemaan, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä sillen olemaan; sillä ne entiset pois menivät.»
Hän aikoi lukea eteenpäin, mutta pysähtyi äkkiä. Portailta oli kuulunut sipsuttavia askeleita. — Olisikohan siellä varkaita? Palvelijat eivät vielä olleet ehtineet kotiin suoniityltä, jossa viimeiset heinät oli korjattu. Vähäkuuloinen emäntäpiika oli yksin kotona lehmiä lypsämässä ja ruokaa laittamassa.
Inkeri meni toiseen huoneeseen ja asettui ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli majurin huoneessa käytävän ja askelten taas sipsuttavan alas. Oven raosta välkähti valoa. Inkeri hiipi hiljaa portaita alas, kunnes tuli niin kauas, että saattoi nähdä, mitä alhaalla tapahtui.
Avonaisen kellariluukun vieressä seisoi mies avojaloin ja kynttilä kädessä. Inkeri tunsi hänen jättiläishartiansa takaapäinkin. Jyrki se oli. Kynttilän valossa näki hän vielä kaksi ihmistä, toisen seisoallaan ja toisen pitkällään. Edellinen oli majuri, jälkimäistä hän ei tuntenut. Tuntemattomalla oli kädet ja jalat sidottuna ja kapula suussa.
Jyrki ojensi majurille kaksi avainta, jotka Inkeri oli nähnyt riippumassa majurin huoneessa vuoteen yläpuolella. Toinen niistä oli olutkellarin avain, mutta mihin toinen kuului, sitä ei Inkeri tietänyt. Kerran oli hän kysynyt sitä vanhalta emäntäpiialta ja saanut vastaukseksi: