Majuri tarttui toiseen oluthaarikkaan ja käski Tuomaan ryyppäämään toisesta.
— Minua ei janota.
— Onko minun olueni niin huonoa, ettei se kelpaa muuhun kuin janoa sammuttamaan, ärjäisi majuri ja paiskasi tuoppinsa pöytään, niin että sen sisältö läikähti ja vaahtoava olut valui lattialle muodostaen mutkaisia juovia pitkin pöytälautaa.
— Saattaahan se olla hyvääkin, mutta minun ei nyt tee mieleni sitä maistamaan. Toista asiaa vartenhan minä olen tänne tullut.
— Niin … no … niin… hoki majuri koettaen tyyntyä. —- Mitä sinä, Jyrki, siinä seistä lojotat? Laita työkalut kuntoon! Niitä ehken tarvitaan.
— Jo ne ovat kunnossa, sanoi Jyrki ja vetäysi toiseen huoneeseen.
Majuri alkoi taas puhella samalla liukkaan ystävällisellä tavalla kuin äsken. Hän vakuutti aina harrastaneensa oikeutta ja rangaisseensa vääryyttä ja sentähden saaneensa julmurin nimen. Hän valitti, ettei kansa ymmärtänyt hänen hyvää tarkoitustaan.
— Minun isäni ei ollut syntynyt Suomessa, sanoi hän. Siinä luultavasti on syy, jonka tähden ihmiset täällä eivät minua käsitä … enkä minä heitä… Jos minulla olisi toverina ja apulaisena mies, johon he luottaisivat, niin kyllä heidän silmänsä aukenisivat näkemään, että minä tarkoitan vain heidän parastansa… Teillä on perintönä isältänne kansan luottamus yhtä suuressa määrässä kuin minua on kohdannut epäluulo. Ruvetkaa ystäväkseni! Auttakaa minua! Matkustakaa Nurmekseen sanomaan veljellenne, että tahdon ruveta hänenkin ystäväkseen… Kuulkaa, huusi majuri, kun Tuomas tahtoi keskeyttää häntä, kuulkaa, minkä palkinnon minä teille tarjoon! Te saatte Inkerin vaimoksenne ja tämän hovin asunnoksenne.
— Jos te harrastatte oikeutta ja tarkoitatte hyvää, herra majuri, vastasi nyt puolestansa vakavasti Tuomas — niin elkää tarjotko tätä hovia minulle, vaan hänelle, jolle tämä maapala oikeastaan kuuluu.
— Ketä tarkoitatte?