— Ei ne meitä löytäneet, vaikka kyllä minä näin, kun ladon sein'viereen isän kaatoivat. Isä oli pannut meidät latoon piiloon heinäin alle. Me olimme hyvin hiljaa. Ei pikku Kaijakaan ääntä päästänyt.
Ja »iso veli» katsahti hellästi pieneen sisareensa.
Tuomas oli saanut saverikon korjatuksi ja siirtynyt suksiensa luo. Hän pisti juuri jalkaa mäystimeen, kun sotilaspukuinen ratsastaja vaahtoavalla hevosella tulla kiidätti läheisessä tienkäänteessä. Tulija näytti kiinnittävän huomionsa reen edessä seisovaan hevoseen ja sen ohjaajaan. Luo tultuaan hän laskeusi uupuneen ratsunsa selästä.
— Riisu hevosesi! komensi hän. — Minä vaihdan.
— En minä tätä hevosta saata vaihtaa, vastasi poika. — Tämä on
Korpisuon Antin.
— Vait, nulikka! Kun minä sanon, että vaihdetaan, niin vaihdetaan.
Minulla on kiire.
Ja vaihtaja läheni hevosta aikoen ruveta sitä riisumaan.
— Elä ota sitä hevosta, rukoili poika. — Minä lupasin tuoda sen huomenna takaisin Antille.
— Pois tieltä!
Mutta poika ei poistunut. Hän tarttui kaksin käsin rinnustimeen estääkseen toista sitä aukaisemasta.