Kun Tuomasta ei näkynyt kotiin tulevaksi, alkoi Inkeri aavistaa pahinta.
Susia vilisi metsässä, vainolaisia teillä; oli siis syytä pelkoon.
Vasta viikkojen kuluttua sai poika Tuomaan viimeisen pyynnön täytetyksi. Kun hän astui pirttiin, tunsi Inkeri heti laukun hänen selässään ja arvasi asian. Inkeri ei pyörtynyt eikä valittanut. Hän ei edes liikahtanutkaan. Olihan vain entistä kalpeampi. Poika kertoi tapauksen alusta loppuun. Inkeri yhä istui liikkumatta.
— Milloinka isä tulee? kysyi Heikki.
— Isä ei tule enää milloinkaan, kuiskasi Inkeri, otti pojan syliinsä ja purskahti itkuun. Annaliisa painoi päänsä äidin olkapäätä vasten ja nyyhkytti hiljaa. Kun pikku Heikki näki äidin itkevän, alkoivat kyynelet vuotaa hänenkin silmistään.
Pitkään aikaan ei pirtissä puhuttu sanaakaan.
— On minulla vielä vähän annettavaa, sanoi vihdoin vieras ja pani lumelta löytämänsä kultarahan pöydälle Inkerin eteen.
— Ei se ole meidän. Minun miehelläni ei ollut tuommoista, sanoi Inkeri katsahtaen välinpitämättömästi kultarahaan.
Toiset sitä uteliaasti tarkastivat.
— Tuommoinenhan se kuuluu olevan majurin noitakalu, sanoi Silja arasti ja vetäysi etemmä pöydästä. — Reikä laidassa ja kuvassa ruoska ja miekka.
— Sehän se onkin, huudahti Pentti. — Minä näin tämän saman kapineen lapsena ollessani.