Inkerin täytyi kääntyä takaisin. Hän ei vielä ollut ehtinyt ovelle, kun kuului sydäntä särkevä huuto. Susi oli saavuttanut Siljan. Pirttiin päästyään katsahti Inkeri ulos oven raosta. Siellä sudet kilvan raastoivat itselleen palan onnettoman uhrinsa ruumiista. Inkeri peitti silmänsä kädellään ja pani oven salpaan.
Sitä päivää seurasi kamala yö. Susia kokoontui mökin ympärille ulvomaan. Lehmät ammuivat, lapset itkivät pelosta. Inkeri koetti tyynnyttää lapsia, vaikka omaa mieltä ahdisti. Oli niin hirveätä olla susien ympäröimänä, erotettuna koko maailmasta. Silloin kuuli hän Pentin jupisevan lempilausettaan: »Jos niin on Jumalan tahto», ja hän rauhoittui.
Siljan surkean kuoleman jälkeen kävivät sudet vähän väliä mökkiä piirittämässä. Öisin niiden ulvonta esti asukkaita nukkumasta.
Tuomaan toimittamat ruokavarat olivat lopussa. Petäjäistä ei jaksettu paahtaa eikä survoa niin paljon kuin ennen. Täytyi taas turvautua vähäiseen jälellä olevaan karjaan. Kun hanget sulivat ja ruoho alkoi kasvaa, ei ollutkaan karjomökissä laitumelle laskettavia kuin yksi lehmä ja hevonen.
Ei muuta neuvoksi kuin lähteä pois ja koettaa päästä ihmisten ilmoihin.
Viimeksi teurastetun lampaan lihat kypsytettiin savussa ja otettiin evääksi. Pentin tekemät uudet virsut pantiin jalkaan. Ruunaa ja Muurikkia varten oli Pentti nitonut juurista köyttä, josta niitä saattoi taluttaa.
Auringon ensimäiset säteet tunkivat juuri puiden latvojen välitse, linnut visertelivät, kevättuuli tuuditteli hiljaa puiden oksia ja kantoi puhkeavan lehden tuoksua karjomökin pihamaahan, kun Pentti asetti kiven kaivon kannelle ja Inkeri sulki pirtin oven. Keskellä mökin pihaa kasvoi koivu. Siihen oli Inkeri leikannut Tuomaan ja Siljan nimimerkit. Vielä kerran katsahti hän siihen. Sitten lähdettiin.
Hitaasti kävi kulku Pankajärven rantaa kiertelevää karja-uraa myöten. Heikkiä täytyi väliin kantaa. Yöllä pidettiin tulta vireillä petojen säikyttämiseksi. Inkeri ja Pentti valvoivat vuorotellen.
Inkeri oli ollut hyvin heikkona kaiken kevättä. Matkalla tahtoivat voimat kerrassaan pettää. Mutta perille pääsemisen toivo elähytti häntä, ja hän hoiperteli eteenpäin ponnistaen viimeiset voimansa.
— Kunhan saisin lapset ihmisten asuntomaille, ennenkuin kuolen, sanoi hän kerran Pentille.