— Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. — Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän ylpeydelleen.
— Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi sointuva ääni sohvan nurkasta.
Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö, jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia. Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.
— Minun nimeni on Ulla Stjernfelt, sanoi hän.
Tytön lempeän hymyilyn rohkaisemana vastasi Iris:
— Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. — Sitäpaitsi on Sere kasvattiäitini.
Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.
Elsa oli silläaikaa kadonnut äitinsä huoneeseen.
— Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.
Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut hauska yllätys.