Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat nytkähtelivät.
Rouva puhui edelleen.
— Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.
— Hyvä rouva — — —
— Täti Amanda, rakas poikani, täti Amanda.
— Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.
— Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.
Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan ruokasaliin Akselin käsikynkässä.
Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat pitkin poskia.
— Mainiota! ähki hän — Mainiota!