Joju katseli häntä ihaillen. — Ei, hän ei tahtonut enää kadehtia ketään. Jonatan setä oli sanonut, että Jumalalla oli suunnitelma hänenkin suhteensa. Hänestäkin saattoi tulla mies, vaikka ei niin voimakasta kuin Henrikistä.
Ulla ja Mark kiipesivät jyrkkää rinnettä ylös Keinumäen harjalle. — Tällaisena onnellisena päivänä, kun sydän on niin täysi, että tahtoisi ääneen riemuita, täytyy nähdä vuoria ja notkoja ja taivasta oikein laajalle, selitti Ulla. Eikö sinustakin?
Mark oli samaa mieltä.
— Viulu olisi pitänyt olla matkassa.
He seisoivat harjalla. Metsän takana oli toisia harjuja, korkeita, vakavia, tummapukuisia. Mutta harjujen välissä kierteli sininen joki ja sen reunamat olivat vihannat ja iloiset.
Ja kaukana häämöitti vanha, valkoinen kivikirkko.
— Mark, sanoi Ulla, tämä on maailma.
Mark ojensi käsivartensa.
— Minä rakastan sitä. Ja kerran minä sen valloitan. Viulullani.
Mäen alla kiilsivät Pikkupappilan ikkunat ilta-auringon hohteessa. Siellä sisällä lepäsi Joju sairasvuoteellaan. Ullan sydäntä ahdisti suuressa onnessa.