Kellot kaikuu, kellot temppelin. Nyt on Herran pyhäpäivä, päivä parahin.
Ja silloin hänen mieleensä syttyi harras halu päästä korkeiden holvien suojaan, urkujen pauhinaan ja virrenveisuuseen.
Maaliskuun aurinko oli jo kohonnut pilvettömälle taivaalle. Ullan askeleet olivat kevyet, hän hyräili hiljaa metsätietä astuessaan.
Kas, tuossa kohosi kirkko korkeana, sunnuntaisena, se tuntui nyt niin läheiseltä.
Jumalanpalvelus oli alkanut. Ulla astui varpaisillaan ylös lehterille. Tuttu virsi kajahti vastaan:
"Kuin lentää lintunen, pesäänsä pääskynen."
Ulla pani kätensä ristiin ja lauloi mukana. Virsikirjaa hän ei tarvinnut, hän osasi sanat ulkoa, sitä oli niin usein laulettu kotona hartaushetkinä.
Vieras kirkko ei enää ollut luotaan työntävä, se oli pesä pienelle, ikävöivälle sielulle, lämmin, siunattu pesä, Herran esikartano.
Ja kaikki ihmiset olivat jälleen hyviä. Maailma ei ollutkaan synninlaakso, Johanna täti oli väärässä — yrttitarha se oli, Jumalan ihana yrttitarha, jossa Hän itse vaali taimiaan hellin käsin.
Kun Ulla palasi kirkosta, olivat tädit jo kotona. He istuivat kahvipöydän ääressä niin ankaran ja vakavan näköisinä kuin ihminen ylipäänsä saattaa olla höyryävä kahvikuppi kädessään.