Jotain nousi järvestä, kuin punainen, kipunoissa loistava pilvi…
Se vieri häntä kohti.
Ei, se ryömi…
Se ryömi maanpintaa myöten… eteenpäin… levisi jo hänen ruumiinsa ympäri.
Henrik, kylmä, peloton tutkija Henrik vaipui polvilleen….
Kuuma kallio poltti hänen ruumistaan kuin olisi poralla kaivettu lihaa. Ähkien hengitti hän kytevää metallituoksua, jota hehkupilvi toi järvestä.
Hän tunsi palavansa, sulavansa, vajoavansa jäljettömiin järven liekkeihin…
Tämä siis oli loppu… hänen maailmansa loppu…
Alkaisi uusi elämä… joka loisi uusia olentoja… tulesta…
Daniel oli uskaltanut jo tulla lähelle. Hän laahasi Henrikin takaisin aina yskivän oppaan luo. Käsivarsillaan kantoivat hänet pois, pois tuosta ihmeellisestä ilmiöstä, joka liikkui eläimen tavoin käsittämättömästi, säihkyttäen punapilvisestä ruumiistaan tähtimäisiä kipunoita.