"Minun täytynee uudestaan rakentaa antennit katollemme. A 15:ssä on annettu julistus, että kaikki, jotka tähän mennessä eivät palanneet kaupunkiin, menettävät sivistysoikeutensa eivätkä pääse enää takaisin… Tunnen epävarmuutta. Joka tapauksessa en tahtoisi, että tänne tulee uusia vieraita."
Jolan oli nyrpeissään siitä, ettei hänen miehensä vieläkään tahtonut kuunnella häntä. Mitä huoli hän antenneista! Kuin alppiruusu, joka on pitkät, ikävät vuodet kitunut alangolla ja nyt uudelleen istutettu kotipaikkaansa, ja joka onnea täynnä antaa taivaanvalon ja sateitten vuotaa ylitseen, niin oli nuori vaimokin juurtunut tänne ylös korkeaan vuoristoon. Että hän kerran oli elänyt maailmankaupunki A 15:ssä, oli hänestä kuin lapsuusöiden häipyvää unta. Tänne tahtoi hän jäädä, täällä ja ainoastaan täällä oli hänellä koti…
Äkisti päättäen nojautui hän Danielia vasten. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen palauttaa Daniel heidän onnensa valoisaan, aurinkoiseen tulevaisuuteen.
Hän painoi pehmeän, ruskean poskensa miehensä poskeen, hänen pienet kätensä sivelivät tämän kasvoja ja hän kuiskasi muutamia helliä hyväilysanoja hänen korvaansa.
Ja todellakin kirposi kahle, joka oli painanut Danielia koko päivän.
Hänen aistinsa havahtuivat, hän unohti kaiken, Henrikin varotuksen…
Alfredin lupauksen… oman pelkonsa ja tuskansa…
Hän näki taas kirkkaan taivaan, tunsi tuoksun, joka levisi pienestä heinäladosta, kuuli kanojen iloisen kaakatuksen ja riemuitsi puittensa rehevästä rikkaudesta…
* * * * *
Mutta vaikka hänen tulevaisuusnäkynsä olikin hetkeksi haihtunut, ei se ollut kokonaan kadoksissa.
Huolimatta ruumiillisesta väsymyksestään nukkui Daniel sinä yönä raskasta, kauheata unta.
Hän uneksi vuoriston luhistuvan. Raivoisalla voimaila ja ukkosmaisella jyrinällä syöksyivät kalliot heidän talonsa yli ja särkivät sen palasiksi kuin jääkappaleen. Hän heräsi ähkymiseensä. Hänen kasvonsa paloivat kuin kuumeessa, päätä poltti ja se tuntui painavan joustavia höyhenpatjoja kuin outo, mahdottoman suuri möhkäle.