"Korjaa pois rääsysi!" ärjäsi Wisp, "ja nukuta lapsi. Minä tarvitsen lamppua, kun luen sanomalehteä." Hän yritti riitaa edes vaimonsa kanssa; mutta hänen ihmeekseen otti rouva Wisp lapsen syliinsä ja meni sanaakaan sanomatta toiseen huoneeseen.
Wisp tuijotti suljettuun oveen itsekseen mutisten: "Hyvä juttu! Ei tätä elämää kestä!"
Hän siirsi lampun pöydän toiseen päähän ja nojasi kasvojaan käsiinsä. Omantunnon hiljainen ääni alkoi puhua hänelle. Jättäkäämme hänet hetkeksi yksikseen.
Vaimo on nukuttanut lapsen. Hän istuu ikkunan ääressä ja itkee katkerasti. Mikä häntä vaivaa? Sitä hän ei itsekään tiedä. Vuosia on kulunut siitä kun hän on viimeksi itkenyt. Mutta hänessä on näinä päivinä syntynyt outo mieli. Se on tapahtunut vähin erin ja on jonkunlaisessa yhteydessä naapuriperheen kanssa.
Noutaessaan vettä kaivosta hän oli kuullut heidän keskusteluaan ja älynnyt, että rakkauden laki johtaa heidän puhettaan. Hän oli vilkaissut auki olevasta ovesta sisään ja ihmeekseen nähnyt, että rouva Liscome aina on puhdas ja siisti, vaikka hänellä onkin hoidettavanaan suurempi perhe kuin hänellä itsellään. Hän oudoksuu sitäkin, että naapurin lapset aina ovat eheissä vaatteissa, että koko talo on niin hauskan näköinen, ja varsinkin sitä, että emäntä itse on kotinsa kirkas päiväpaiste. Hän ei käsitä mistä salaisesta lähteestä rouva Liscome ammentaa niin paljon iloa ja tyytyväisyyttä.
"Hänellä on hyvä mies", ajattelee vaimoparka.
Seitsemäs luku.
"Kumma kun eivät korjaa tuota aukkoa aidassa", sanoi herra Wisp itsekseen. "Se on aina ennen ollut riidan alkuna. Saisihan sitten puhua suunsa puhtaaksi."
Monena päivänä vaivasi Wispiä ajatus: mikseivät korjaa aitaa? Viimein hän puhui siitä vaimollensakin ja lisäsi: "Kuulimmehan jo ennen herra Liscomen tuloa, että hän oli vannonut tappavansa minut."
"Ei kai hän koskaan vanno", vastasi rouva Wisp, "ja jos hän on sanonut jotakin semmoista, niin mitä lieneekään tarkoittanut."