— Etkä sinä saanut sitä, Ruth. Luulin sinun juuri siinä aineessa pitävän puolesi.
— Minä sain sen, Duncan — se tahtoo sanoa: luulin saavani, mutta se ei ole nyt minulla, se annetaan pois.
Hän oli hämillään. Miksi hän epäröi ja punastui?
— No, Ruth — sanoi hän katsoen vakavasti häneen — et varmaankaan ole tehnyt mitään epärehellistä?
Ruth raukka! Siis Duncankin epäili häntä! Mutta hän saisi kuitenkin tietää kaikki. Hän kertoi koko tapauksen, ja sanoi luulevansa, että Maggie tiesi, vaikkei häneltä sairauden tähden voitu kysyä. Hän oli koettanut olla kärsivällinen, mutta odotus tahtoi väliin tehdä luvan ja ajan Duncaninkin seurassa pitkäksi.
— Mutta, Ruth — sanoi hän — he olisivat varmaan uskoneet, jos olisit kertonut heille, mitä nyt olet minulle kertonut.
— En voinut kertoa heille sillä tavalla kuin sinulle, Duncan, sillä minä tiesin, että sinä uskoisit minua. Ja vaikka he olisivat melkein uskoneetkin, ei se olisi ollut täysi todistus, enkä minä olisi voinut ottaa palkintoa. Mutta minä olen oikein iloinen, että sinä tiedät sen — lisäsi hän.
— Sano minulle, mitä Maggie sanoi houriessaan, Ruth.
Hän sanoi niin hyvin kuin muisti.
— Olen aivan varma, että hän voi todistaa syyttömyytesi — hän on jollain tavalla nähnyt sen, vaikka et sinä voi käsittää miten.