Dickiä harmitti kovin, että hän oli näyttänyt olevansa niin huono ilmanennustaja, ja tätä jollain tavalla palkitakseen hän kiersi vedenpitävän takkinsa "nuoren neidin" ympärille. Duncan levitti omansa hänen päänsä yli ja Ted koetti kaikin neuvoin suojella häntä sateelta, joka alkoi virtoina valua. Airot olivat täydessä käynnissä, mutta siitä huolimatta edistyi matka sangen hitaasti. Sade kiihtyi kiihtymistään ja hetkisen perästä leimahti salama, jota seurasi kova, huumaava jyrähdys — ja taas, ja taas — raivoava myrsky oli puhjennut. Ruth katsoi Duncania — hänen kasvoillaan kuvastui tuska, Valter oli ihan kalpea, ja Ted pusersi häntä kovasti. Silmänräpäyksen pelkäsi hän, mutta sitten hän katsoi Tediä lempeästi hymyillen ja sanoi: — Jumala hallitsee myrskyn, emme tarvitse pelätä.
Pelko oli poissa. Taas valaisi salama laineita ja ukkonen jylisi, mutta suuremmoinen näytelmä, jommoista Ruth ei ollut edes unessakaan nähnyt, loihti ihastuksen punan hänen poskilleen ja myrskyn voima vaikutti häneen kymmenkertaisesti tuossa pienessä aluksessa aukealla merellä.
Vaahto alkoi roiskua heidän ylitsensä. Hän katsoi Valteriin. Tämä oli kalpea ja vapisi. Hetken innostuksessa sieppasi hän Duncanin takin yltään ja heitti sen Valterin ympärille.
Duncan ja merimies soutivat kaikin voimin aina väliin katsoen kuinka kaukana kalliot olivat ja löytääkseen sen ainoan paikan, missä voi maalle nousta. Vaahto ja sade sokaisi silmät, mutta sen lisäksi alkoivat laineet vieriä veneen yli.
Jonkun täytyy ajaa vettä veneestä — huusi merimies. Ted katsoi veljeensä, mutta Valter raukka näytti aivan voimattomalta. Ruth huomasi hänen katseensa.
— Kas niin, Ted — sanoi hän — älä minusta välitä. Tulen yksinkin toimeen, näetkös — ja hän työnsi hänet luotaan. Hän totteli. Ruth veti Valterin käden ikäänkuin turvaksensa, vaikka todellisuudessa hän tuki Valteria ja kuiskasi lohduttavia sanoja hänelle. Eikä Valter kuitenkaan ollut mikään pelkuri, mutta ukon ilma oli hänet lapsuudesta saakka tehnyt aivan kykenemättömäksi.
Ranta oli nyt aivan lähellä, mutta heidän oli kierrettävä rivi mereen pistäviä kallioita päästäkseen siihen pieneen lahdelmaan, missä he toivoivat löytävänsä turvallisen maalle-nousupaikan. Valkoinen vaahto roiskui korkealle kallioiden yli, ja Duncan kysyi katseellaan merimieheltä: — voimmeko kiertää. Hän vastasi sanoin: — meidän täytyy, sir, muutoin… loppuosan keskeytti rätisevä jyrinä heidän päidensä kohdalla, kovempi edellisiä. Vaikkei Valter sanonut mitään eikä säpsähtänyt, tunsi Ruth, että värähdys kävi läpi hänen ruumiinsa, ja taas hän hymyillen kuiskasi hänelle. Ja he soutivat vielä, vaikka aironvedot tulivat heikommiksi. Dick sanoi: — kestäkää viisi minuuttia, niin olemme pelastetut, mutta samassa vyöryi mahdottoman suuri aalto alusta kohti — he eivät voineet hallita sitä ja seuraavassa silmänräpäyksessä heittivät aallot sen kuin pähkinän kuoren erästä tuskin näkyvää kalliota vastaan, minkä yli jokainen aalto kieri. Vene ponnahti takaisin heittäytyäkseen uudesta kahdennetulla voimalla sitä vastaan. Dick hyppäsi suoraan kalliolle, heittäytyi pitkälleen ja tarttui veneen reunaan juuri kun se oli siitä irtautumaisillaan. Hän olisi tuskin voinut sitä, jollei Duncan olisi ehtinyt avuksi. Veneessä oli aukko ja se alkoi äkkiä täyttyä. Ruth näki että nopea toiminta oli tarpeen. Ted hyppäsi pois venheestä ja hänen vahvan käsivartensa avulla saivat Valter ja Ruth jalansijan kalliolla. He tulivat juuri parhaaseen aikaan, sillä seuraava aalto riuhtasi puoleksi vedellä täyttyneen veneen ja löi sen pirstoiksi kallioita vastaan.
Nyt vasta huomasivat he, etteivät olleet kalliollakaan turvassa, sillä se oli jo melkein peitossa ja vesi nousi yhä. Duncan näki heti, että jos he voisivat päästä seuraavalle suurelle kalliolle, olisi sieltä helppo kiivetä seuraaville, jotta virta ei saavuttaisi heitä. Mutta miten päästä. Siinä kysymys. Hän olisi tuskin yksin voinut hypätä sinne, ja toinen selässään olisi se ollut mahdotonta. Aaltojen välissä luuli hän näkevänsä pienemmän kallion, jota olisi voinut käyttää astuimena, vaikkei hän tietänyt tarjoaisiko se tukevan jalansijan.
— Tunnetko nämä kalliot — sanoi hän Dickille,— onko tämän ja tuon kallion välillä jalansijaa?
— En tiedä, sir, mutta katsotaan — ja urhea merimies hyppäsi veden peitossa olevalle kalliolle: