— Sinähän kielsit, Ted.
— Kielsinkö? Niin, nyt muistan — se oli siis minun syyni! — Ja hän peitti käsillään kasvonsa.
Kavioiden kopse havahdutti heidät, ja Ted huudahti: — Voi, lääkäri tulee vihdoinkin — Jumalan kiitos!
Lääkäri tuli huoneeseen ja Ted saattoi hänet sanaakaan lausumatta yläkertaan. Ruth jäi taas yksin. Hän ei voinut vielä oikein ajatella — ei ollut vielä varma, oliko syy hänen vai Tedin. Mutta hän rukoili vakavasti Valterin puolesta. Ja sitten tuli kyynelten vuoro. Samassa tuli lääkäri alas. Hän hypähti seisaalleen.
— Voi, paraneeko Valter? Sanokaa, olkaa hyvä!
— Toivotaan, sanoi hän, — hän on virvonnut tainnoksesta, mutta hänen täytyy jäädä tänne yöksi ja ehkä huomiseksi. Sinun täytyy mennä kotiin, lapsi — lisäsi hän, pannen kätensä hänen olalleen, — lähetän vaunun, ja sinun täytyy palata Beachfieldiin.
— Ei, antakaa minun olla täällä! Istun täällä hiljaa, jos vaan saan.
— Ei, ei, tyttäreni, voisit tulla sairaaksi, eikä se sovi — hän katsoi Ruthin silmiin.
— Koetan olla kiltti, jos minun täytyy mennä, sanoi hän.
— Sinä olet hyvä lapsi! Aamulla aikaisin voit tulla ja ottaa mukaasi mitä Valter tarvitsee. Olen varma, että hän on mielissään tietäissään tuollaisen pienen vartijan olevan läheisyydessään.