— Omassa palatsissasi, kaikkivaltias herra, vastasivat he.
Silloin viittasi Abu Hassan luokseen lähimpänä olevan orjan.
— Sano minulle suoraan, keneksi sinä luulet minua? kysyi hän.
— Kaikkien oikeauskoisten hallitsijaksi, vastasi orja, eikä hänen kasvoissaan kuvastunut mitään muuta kuin kaikkein syvintä kunnioitusta. Ja lakkaamatta kumartaen hän astui takaperin takaisin paikallensa.
Mutta Hassan suuttui, kun hän ei voinut hallita tätä ihmeellistä mielikuviensa leikkiä, jonka vallassa hän luuli olevansa.
— Tule tänne! huusi hän Mesrurille. Luuletko sinä todellakin, että te voitte saada minut uskomaan, että olisin muka kalifi? Ei, veikkonen, niin tyhmä minä en ole.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
Mesrur laski kätensä ristiin rinnalle ja kumarsi syvään.
— Salli minun, kaikkeinarmollisin herra ja kalifi, kysyä sinulta, miten sinä jaksat, sanoi hän. Sinä olet varmaan nähnyt pahoja unia, koska et tunne omaa palatsiasi etkä omia palvelijoitasi, niin, etpä edes tiedä kuka oikeastaan olet. Mutta pitäisihän sinun toki luottaa meihin, uskollisiin orjiisi, jotka olemme niin kauan palvelleet sinua. Enkö minä, joka olen joka ainoa aamu ojentanut sinulle takkisi ja pesuvatisi, enkö minä tietäisi, että sinä olet minun rakkain herrani ja kalifini! Oi, herra, jos olemme rikkoneet sinun tahtoasi vastaan, ja jos tahdot meitä rangaista, niin sano, mitä me olemme tehneet, mutta älä väitä, ettet tunne meitä!