Vihdoin vanhan äidin mielestä talo kävi liian rauhattomaksi, sillä juhlia ja huvituksia riitti siellä yöt päivät, ja hän muutti asumaan pieneen taloon, jonka hän omisti kaupungin laidassa. Mutta silloin Abu Hassanin elämä muuttui vieläkin hurjemmaksi. Sellaisia juhlia kuin hänen talossansa ei ennen oltu nähtykään, ja kaikki rikkaat nuoret miehet etsivät kilvan hänen seuraansa, sillä ei missään ollut niin hauska olla kuin hänen luonansa. Sellaista komeutta kuin Abu Hassanin talossa ei ollut missään muualla, eikä muualla missään ollut niin iloista, ystävällistä ja vierasvaraista isäntääkään.
Hän auttoi jokaista joka vain apua tarvitsi, ja koko kaupunki kilvan ylisti häntä. Eipä ollut ketään muuta nuorta miestä, jota kaikki olisivat niin suuresti ihailleet ja rakastaneet kuin häntä, ja hän ajatteli mielissään monia uskollisia ystäviänsä.
Mutta eräänä päivänä tuli hänen taloudenhoitajansa hänen luoksensa ja pyysi saada enemmän rahaa.
— Mitä! huudahti Abu Hassan, olenhan antanut sinulle kaikki varani ja käskenyt sinua hoitamaan niitä järkevästi.
— Enhän minä ole voinut säästää, kun sinä tahdoit niin komeasti elää! vastasi taloudenhoitaja.
Taloudenhoitaja näytti hänelle tilikirjaa.
Ja sitten hän näytti Abu Hassanille, että rahat olivat rehellisesti käytetyt hänen omiin tarpeihinsa. Parissa vuodessa oli Abu Hassan siten kuluttanut loppuun toisen puolen suurta perintöänsä.
Surumielin läksi nyt Abu Hassan äitinsä luo ja kertoi hänelle asian laidan. Hänen oli pakko asettaa elämänsä aivan toiselle kannalle, jos mieli saada rahansa riittämään loppuelämäksensä, ja hänestä tuntui varsinkin kovin ikävältä ajatella, ettei hän enää entiseen tapaansa voisi seurustella monien ystäviensä kanssa, jotka olivat tulleet hänelle hyvin rakkaiksi.
Mutta äiti lohdutti häntä niin hyvin kuin hän taisi.