Vihdoin hän kuuli sen aivan läheltä, ja kun hän avasi puoleksi suljetun oven, niin hän näki kauniin, nuoren miehen, joka istui keskellä suurta salia mustalla marmorisella valtaistuimella. Päässään hänellä oli kultainen kruunu. Purppuraviitta riippui hänen hartioillaan ja kädessä hänellä oli valtikka. Mutta vaikka hän olikin näin komeasti puettu, niin hänen kasvojensa ilme oli tuskallinen, ikäänkuin joku suuri suru olisi häntä vaivannut.
Purppuraviitta riippui hänen hartioillaan.
Sulttaani tervehti häntä syvään kumartaen, mutta mies ei liikahtanut paikaltaan, vastasi vain tervehdykseen ystävällisellä päännyökkäyksellä.
— Tervetultua, muukalainen, ken lienetkin, sanoi hän. Äläkä ihmettele, vaikken tervehdikään sinua kohteliaammin. Jos astut lähemmäksi, niin selitän sinulle syyn tarkemmin.
Nuori mies avasi purppuraviittansa. Hänen ruumiinsa oli solakka ja kaunis, aivankuin tavallisen ihmisen. Mutta vain lanteita myöten se oli lihaa ja verta. Koko alaosa oli mustaa marmoria, samoinkuin valtaistuinkin.
Sanaakaan sanomatta onneton nuorukainen kääri taas viitan ympärilleen, peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun.
Sulttaani seisoi ensin aivan kivettyneenä kauhusta, mutta sitten hän astui nuorukaisen luo ja syleili häntä hellästi, osoittaakseen hänelle siten myötätuntoisuuttaan.
— Kerro miten tämä onnettomuus on tapahtunut, pyysi hän, ja minä tahdon tehdä sinulle mitä ikänä voin, helpoittaakseni ja kostaakseni sinun kärsimyksiäsi.
Nuorukainen katsoi sulttaaniin kiitollisena.