Sulttaani kauhistui huomatessaan minne hän oli joutunut ja katui herkkäuskoisuuttaan, sillä hän käsitti nyt, että viekas dervishi oli käyttänyt valtaansa saattaakseen hänet perikatoon. Hän kohotti kätensä nyrkkiin ja huusi kovalla äänellä, ikäänkuin dervishi olisi voinut kuulla hänen äänensä:
— Lurjus! Petturi! Sinä olet käyttänyt väärin minun luottamustani anastaaksesi maani ja valtakuntani. Mutta jos joskus pääsen takaisin valtaan, niin silloin minun kostoni kohtaa sinua! Tuhatkertaisen kuoleman sinä saat kestää! Voi, minua houkkiota! Kuinka onneton nyt olen!
Täten hän valitti ja kulki tuntikausia pitkin rantaa, melkein hulluna surusta ja vihasta. Vihdoin alkoi kuitenkin aurinko paahtaa niin kuumasti, että hänen täytyi paeta palmupuitten suojaan, jotka näkyivät jonkun matkan päässä rannasta.
Nyt hän huomasikin, ettei seutu ollutkaan niin autio kuin hän oli luullut, sillä hänen korvaansa kuului kirveen iskuja ja hetken kuluttua hän tapasi useita puunhakkaajia, jotka kaatoivat puita. Kun he näkivät hänet aivan alastomana, niin he hämmästyivät suuresti, eikä sulttaani uskaltanut kertoa heille asian todellista laatua, sillä he eivät olisi sitä kuitenkaan uskoneet. Hän koetti keksiä siis jotakin uskottavampaa.
— Hyvät ystävät, sanoi hän, armahtakaa minua! Olen haaksirikkoinen, ja monta päivää olen ajelehtinut aalloilla. Kaiken omaisuuteni olen kadottanut, vieläpä viimeiset vaateriepunikin. Antakaa minulle jotakin, millä alastomuuteni peittäisin!
Hyväsydämiset miehet säälivät onnetonta ja ottivat hänet mukanaan kotiin. Kukin antoi hänelle jonkun vaatekappaleen, niin että hän sai vaatteet päälleen. Sitten he neuvoivat hänelle tietä läheiseen kaupunkiin, jossa hän ehkä voisi saada työtä. Hän läksi matkaan kiittäen ja siunaten hyväntekijöitään.
Heti kun hän kohtasi ihmisiä, kysyi hän heiltä, tokko he tunsivat hänen maatansa ja voisivatko he neuvoa hänelle tietä sinne. Mutta ei kukaan ollut kuullut edes sen nimeä. Ja kun hän tuli kaupunkiin, niin ei sielläkään kellään ollut edes aavistusta siitä, että sellaista maata oli olemassakaan.
Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi tullut maailman toiseen ääreen ja hän kadotti kaiken toivonsakin enää koskaan päästä kotiinsa.
Alakuloisena ja näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä hän kuljeskeli pitkin suuren kaupungin katuja tietämättä miten hän voisi ansaita palasenkaan leipää. Kerjäämäänkin hän oli liian ylpeä. Kun hän vihdoin oli väsymyksestä uupua maahan, pysähtyi hän erään pajan edustalle, missä parasta aikaa taottiin komeita aseita ja haarniskoja.
Hän nojautui oven pieleen, mutta ei katsonut edes sisään, sillä hän ajatteli vain kovaa kohtaloansa, joka niin äkkiä oli muuttanut koko hänen elämänsä. Vielä eilen hän oli mahtava sulttaani, tänään kurjempi kurjintakin kerjäläistä, sillä kerjäläinen osasi ainakin kerjätä leipäänsä.