Sulttaani tietysti tuli kovin pahoillensa. Mutta hän myönsi kuitenkin, että hänen vaimonsa oli oikeassa, ja että hänen velvollisuutensa oli nyt pitää huolta perheestänsä. Raskaalla mielellä hän läksi ulos ja astuessaan edestakaisin kaduilla tietämättä mitä tehdä, hänen mieleensä äkkiä muistui seppä, joka seitsemän vuotta sitten oli antanut hänelle niin hyvän neuvon. Ehkäpä hän nytkin voisi auttaa häntä.
Viipymättä hän läksi hänen luokseen ja kertoi hänelle huolensa.
— Mitä minä nyt teen? lopetti hän puheensa. Nyt minun asemani on tuhat vertaa tukalampi kuin seitsemän vuotta sitten, sillä silloin minä olin yksin, jota vastoin minulla nyt on neljätoista lasta, vaimo, anoppi ja appi.
Seppä pudisti päätänsä ja tuumi hetken aikaa. Sitten hän ojensi hänelle kultarahan ja sanoi:
— Ystävä parka, ota tämä raha ja osta itsellesi nuora! Sinulla ei ole muuta neuvoa kuin heittää se olalle ja mennä satamaan, asettua siellä toisten kantajien joukkoon ja odottaa kunnes joku antaa sinulle työtä. Muuta neuvoa en tiedä, kun et osaa mitään ammattia.
Tuo neuvo ei ollut kovin houkutteleva, mutta sulttaani kiitti kuitenkin seppää, osti nuoranpätkän ja asettui kantajien joukkoon seisomaan. Mutta toiset olivat paljoa nopeammat kuin hän tarjoutumaan työhön, ja kesti kauan ennenkuin sulttaani sai tavaroita kannettavakseen.
Sulttaani nosti arkun selkäänsä.
Vihdoin kuitenkin eräs kauppias antoi hänelle arkun kannettavaksi. Sulttaani kiersi nuoran arkun ympärille ja nosti sen selkäänsä. Mutta se oli niin raskas, että hänen täytyi matkalla levätä monta kertaa. Hiki juoksi virtana otsalta, ja hän luuli tuon kovan painon musertavan jalat hänen altaan. Kun hän vihdoin kumminkin pääsi määräpaikalle, sai hän kauppiaalta muutamia hopearahoja, ja hän kiiruhti kotiin antaakseen ne vaimolleen.
Mutta vaimo alkoi vain valittaa ja voivotella.