Olipa kerran mahtava kuningas nimeltä Hassib. Hänen valtakuntansa oli hyvin suuri ja ulottui aina valtamereen saakka. Mutta saavutettuansa korkean iän hän kuoli ja jätti valtansa ja rikkautensa pojallensa, kuningas Agibille.
Kuningas Agib ei tyytynyt istumaan valtaistuimellaan ja hallitsemaan vain rauhallisesti kansaansa. Hän oli nuori ja halusi nähdä vieraita maita ja antautua kaikenlaisiin seikkailuihin. Hänellä oli monta suurta laivaa ja hän purjehti usein vieraihin maihin, milloin lyhemmille, milloin pitemmillekin matkoille. Kerran, purjehdittuaan neljäkymmentä päivää mitä ihanimmalla ja suotuisimmalla ilmalla, nousi hirveä myrsky, jota kesti monta päivää. Laiva heittelehti aalloilla kuin pähkinänkuori, kaikki liitteet narahtelivat ja vesi huuhteli kantta. Kuningas Agib luuli jo viimeisen päivänsä tulleen. Miehistö oli kauhun vallassa, ei kukaan kyennyt mitään tekemään ja laiva ajelehti aivan oman onnensa huomassa.
Mutta äkkiä meri tyyntyi. Kuin peilin pinta se levisi aavana ja tyynenä silmien edessä. Ei rantaa näkynyt missään. Ei pienintäkään luotoa. Joka puolella vain meren selkä sulautui taivaan rantaan. Aurinko paistoi helteisesti. Ei vähintäkään tuulenhenkäystä tuntunut. Mutta laiva kulki kuitenkin eteenpäin, purjeet pullistuivat, ikäänkuin näkymätön voima olisi niitä ajanut eteenpäin.
Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään, niin perämies huolestui. Hän lähetti tähystelijän mastoon katsomaan, eikö sieltä näkyisi maata. Ja aivan oikein! Kaukana taivaanrannassa, suoraan laivan kokan edessä, näkyi pieni musta pilkku. Laiva kiiti yhä nopeammin sitä kohti, ikäänkuin se olisi linnun siivillä lentänyt.
Perämies kauhistui kuullessaan tähystelijän tiedonannon. Hän heitti peräsimen kädestään ja raastoi hiuksiaan ja vaatteitaan.
"Onnettomat!" huusi hän aivan kalpeana. "Me olemme kaikki kuoleman omat. Myrskyn riehuessa laiva on ajautunut kauaksi tuntemattomille vesille, ja me olemme tulleet nyt loihdittuun väylään. Tuo musta pilkku, joka edessämme näkyy, on magneettivuori, joka vetää auttamattomasti puoleensa kaikki laivat, ja kun ne tulevat kylliksi lähelle sitä, niin kaikki rautanaulat itsestään irtaantuvat liitteistä ja imeytyvät vuoreen kiinni, jotta laiva uppoaa tuhansina pirstaleina mereen."
"Mahdotonta on pelastua itse vuorellekaan", jatkoi perämies kertomustaan, "sillä se on kokonaan metallista. Ylhäällä sen huipulla on vain pieni tilkku maata. Siellä seisoo kuparinen temppeli ja temppelissä on pronssinen ratsastaja pronssihevosen selässä. Tuo ritari tuhoaa kaikki laivat ja merenkulkijat, eivätkä ihmiset saa rauhaa, ennenkun ritari on mereen syösty."
Itkua ja valitusta kuului kaikkialla. Miehistö kerääntyi yhteen ja polvistui kannelle anoen Jumalalta pelastusta. Mutta laiva kiiti yhä eteenpäin, ja magneettivuori näkyi jo aivan selvästi silmien edessä. Kuparitemppeli seisoi korkealla paikallaan pylväittensä varassa, ja pronssiritari ratsunsa selässä ojensi suojelevasti kilpeänsä.
Äkkiä kuului kauheaa jyskettä ja pauketta. Kaikki naulat kirposivat irti laivasta ja laiva upposi muutamassa sekunnissa syvyyteen.
