Merenkulkija Sindbad.
Kalifi Harun Alrashidin aikana eli Bagdadissa kaksi miestä. Kumpikin oli nimeltään Sindbad, toinen oli merenkulkija, toinen kuormankantaja. Kuormankantaja Sindbad oli köyhä mies. Hänellä oli suuri perhe ja vähän ansiota. Merenkulkija Sindbad sitä vastoin oli arvossapidetty ja viisas kauppias, joka harjoitti niin laajaa kauppaa, ettei hän lopulta tiennyt missä säilyttää kaikkia aarteitansa ja monenlaisia tavaroitansa. Hän osti orjia ja orjattaria ja hänellä oli linna, joka olisi sultaaninkin asunnoksi kelvannut. Sen seinillä oli kauniita maalauksia ja koristeita, kultaa ja hohtokiviä. Ja sitä ympäröi mitä ihanin puutarha, jossa kauniit kukat kukoistivat ja hedelmäpuut kasvoivat. Soittoa ja laulua kajahti alituisesti sen seinien sisäpuolelta ja lukuisat orjat olivat aina valmiit palvelemaan ja auttamaan.
Toinen Sindbad sitä vastoin oli köyhä raukka, joka kantoi ihmisten tavaroita milloin minnekin vähäisestä palkasta. Kerran eräs mies pyysi häntä kantamaan tavarakuormaa. Sindbad lupasi ja hetken kuluttua hän oli jo menossa. Mutta tultuansa merenkulkijan asunnon kohdalle hän laski hetkeksi kuormansa maahan ja istahti levähtämään.
Hän istahti hetkeksi levähtämään.
Siinä istuessansa hän kuuli sisältä huoneista linnun laulua ja harpun soittoa. Hän katsahti sisään, ja näki palvelijoita ja orjia, jotka kantoivat herkkuruokia ja juomia, sellaisia joita vain kuninkaiden ja sulttaanien pöydässä tavataan. Ja hän kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi ääneensä:
"Oi herrani ja luojani! Sinä jakelet lahjasi oman mielesi mukaan. Minä elän köyhyydessä ja kurjuudessa, jota vastoin toiset omistavat suuria rikkauksia. Ja kuitenkin kaikki ihmiset ovat synnyltään samanlaisia!"
Tuskin hän oli sen sanonut, niin kaunis, komeapukuinen nuorukainen astui hänen luoksensa ja kehotti häntä seuraamaan mukanansa sisään talon isännän luo. Hän koetti vastustella, mutta turhaan. Hän laski siis kuormansa eteiseen ja astui nuorukaisen jäljessä suureen saliin, jonka keskellä suihkulähde pulppuili. Avonaisista ikkunoista tunkeutui leudon tuulen mukana kukkien tuoksu ja lintujen laulu sisään huoneeseen, missä talonomistaja ystäviensä keralla oli aterialla.
Kun kuormankantaja näki heidät, niin hän tervehti heitä suudellen maata heidän edessänsä ja ajatteli: