"Aloin juosta ja hyppiä hurjasti pitkin metsää, sillä epätoivoissani en tiennyt enää mitä tehdä, mutta se ei ollut miehelle mieleen. Hän käski minua astumaan tasaisesti, milloin kiirehdytti minua nopeampaan kulkuun, milloin hiljensi vauhtiani. Ja jollen heti seurannut hänen käskyjänsä, niin hän rummutti jaloillaan hartioitani, jotta luulin kylkiluuni katkeavan.
"'Hopp, hopp, poikaseni', huusi hän vähä väliä minulle ja nauroi ilkeää nauruaan. 'Nyt olen saanut hevosen itselleni.'
Hopp, hopp, poikaseni!
"Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin alistua kohtalooni, niin kurjalta kuin se tuntuikin. Olin kuin vanki, joka ei voi astua askeltakaan tuntematta raskasta rautakahletta jalassansa. Hän ei jättänyt minua yölläkään rauhaan, vaan nukkui selässäni ja unissaankin puristi vain jalkansa kovemmin kaulaani, jos koetin niitä irrotella. Elämäni oli niin kurja, että toivoin vain kuolemaa. Ja lujasti päätin, että jos tästä onnettomuudesta pelastuisin, en koskaan enää lähestyisi ketään ihmistä enkä kellekään antaisi apuani.
"Siten kului useita päiviä. Eräänä aamuna huomasin maassa kuivuneita kurpitsoja. Otin yhden käteeni ja koversin siitä sisuksen ulos. Sitten pusersin siihen viinirypäleistä mehua ja kun kurpitsa oli täynnä, tukkesin aukon ja asetin sen auringonpaahteeseen. Parin päivän kuluttua oli neste muuttunut viiniksi. Maistelin sitä ja se oli hyvin voimakasta sekä vahvisti minua suuresti. Join pari aimo kulausta sillä seurauksella, että viini nousi päähäni ja tulin kovin iloiselle mielelle. Aloin hyppiä ja laulaa ja käsiäni liikutella.
"Vanhus ihmetteli tätä äkillistä muutosta minussa ja osoitti merkeillä haluavansa myös juoda tuota nestettä. Minä ojensin hänelle kurpitsan, ja hän tyhjensi sen viime pisaraa myöten. Heti paikalla hän juopui, taputti käsiään, hyppeli olkapäilläni ja lauloi minkä kurkusta sai lähtemään. Lopulta hän alkoi vapista koko ruumiissaan ja jalat heltyivät kaulastani. Minä laskin hänet maahan ja hän kellahti kyljelleen aivan tiedottomana. Minä hain ilossani suuren kiven ja iskin sillä häntä päähän, jotta hän heitti henkensä.
"Minä palasin jälleen rantaan päästyäni vapaaksi tuosta hirviöstä ja tähystelin alati merelle. Söin hedelmiä, jotta pysyisin hengissä ja toivoin alati pelastusta.
"Eräänä päivänä näinkin suureksi ilokseni laivan ulapalta lähestyvän saartani. Se laski rantaan, ja minä menin miehistön luo ja tervehdin heitä. He ihmettelivät suuresti nähdessään elävän olennon tällä saarella ja kuuntelivat hartaasti kertomustani. Kun olin lopettanut, sanoi laivan kapteeni:
"'Tuo vanhus, jonka tapoit, oli meren kuvainen. Ei kukaan ole päässyt vielä elävänä hänen käsistänsä.'