"'Istu sinä tuossa ja vahdi!' sanoi hän. 'Iltahämärissä ja aamun sarastaessa kulkevat norsut tästä ohi mennessään vettä juomaan puron reunalle. Koeta niitä ampua silloin ja jos saat jonkun tapetuksi, niin kiiruhda kotiin ilmoittamaan minulle.'
"Sitten hän antoi minulle eväspussin ja palasi takaisin kaupunkiin kesyn norsunsa selässä.
"Minä jäin kauniisti puuhun istumaan. Niinkauankuin oli valoisaa, sain olla aivan rauhassa. Vähitellen iltakin pimeni yöksi, mutta ei sittenkään mikään hiljaisuutta häirinnyt. Nukahdin hetkeksi, mutta niinpiankuin päivä alkoi sarastaa, olin minäkin täysin valveilla. Heti kuuluikin kovaa kopinaa metsästä.
"Olin nyt aivan varma, että norsut pian tulisivat näkyviin, ja jännitin jo jouseni. Hetken kuluttua näin niiden lähestyvänkin pitkässä jonossa. Ne olivat komean ja juhlallisen näköisiä. Heiluttivat pitkiä kärsiänsä ja päästivät vähä väliä kovan äänen, ikäänkuin torvea olisivat puhaltaneet. Ne astuivat aivan puuni alitse, mutta minä en rohjennut heti ensimäistä ampua, vaan päästin pari kolme ohitse kulkemaan.
"Vihdoin annoin kuitenkin nuoleni lentää, ja se osuikin elukkaan, mutta sen nahka oli niin paksu, ettei se ollut siitä millänsäkään. Ammuin toista ja vielä kolmattakin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin suutuin ja päätin tähdätä arempiin kohtiin, ja kun norsu jälleen kulki ohitseni, niin tähtäsin sitä silmään.
"Nuoli osui oikeaan ja tunkeutui eläimen aivoihin. Heti paikalla se kaatui kumoon ja kuoli. Mutta kun toiset norsut näkivät toverinsa kaatuvan, niin ne alkoivat pitää hirveää ääntä ja katselivat missä heidän rauhanhäiritsijänsä saattoi olla. Sitten ne hajaantuivat joka taholle polkien pensaikot jalkojensa alle.
"Minä sitä vastoin olin iloinen ja kiiruhdin kotiin kertomaan työni tulosta. Herrani oli hyvin tyytyväinen minuun, ja yhdessä me palasimme takaisin metsään, jossa me hautasimme norsun maahan. Sillä vasta sitten, kun sen ruumis oli mädännyt, saatoimme ottaa sen kallisarvoiset torahampaat ja myödä ne hyvästä hinnasta.
"Siitä päivästä alkaen voitin isäntäni suosion ja se lisääntyi yhä, sillä melkein joka päivä ammuin jonkun norsun. Palkaksi isäntäni kohteli minua niin hyvin kuin perheen jäsentä eikä laisinkaan kuin ostettua orjaa.
"Siten kului pari kuukautta. Mutta norsut olivat tulleet epäluuloisiksi. Joskus minusta tuntui ikäänkuin ne olisivat huomanneet minut puun latvassa, sillä ne katselivat sinnepäin ja pärisyttivät kärsiään. Sitä paitsi ne valitsivat muita teitä mennessään alas juomapaikalleen, jotta minun alituisesti täytyi vaihtaa paikkaa. Näinpä niiden kuokkivan maatakin niiltä kohdin, minne kuolleet norsut olivat haudatut, ikäänkuin katsoaksensa, mitä niille oli tehty. Tuntui siltä kuin ne yhä enemmän olisivat kadottaneet kärsivällisyytensä, ja kerran kun istuin korkealla setripuussa, keräytyivät ne ikäänkuin neuvottelemaan puun alle. Yhtä aikaa kaikki kohottivat kärsänsä ilmaan ja alkoivat pitää niin kovaa ääntä, että metsä kaikui.
"Sitten ne polkivat ja kuokkivat maata puun juurien ympärillä ja katselivat äkeissään minuun. Minä pelästyin niin julmasti, että pudotin sekä nuoleni että jouseni maahan. Hyvä se olikin, sillä jos nyt olisin ampunut jonkun niistä, niin viimeinen hetkeni olisi myös tullut. Kun ne huomasivat, että olin aseeton, niin ne ikäänkuin leppyivät, eivätkä pitäneet enää niin pahaa parakkaa. Ne löivät vain viisaat päänsä yhteen ja näyttivät neuvottelevan.