Tappelussa sanoivat sotamiehemme: "soittakaamme tenoria, koska paasot ovat noin hyvät!" He näet kutsuivat kivärinsä pauketta tenoriksi ja tykin jyrinää paasoksi.
Ehtoopuolella päivää olivat Turkkilaiset jo tulleet saarretuiksi kolmelta sivulta; ainoastaan eräs kapea aukko oli Orhanien puolella avoinna, jonka kautta ehtoon pimeys ja sumu auttoikin heitä pakoon.
Auringonlaskun aikaan kaikui juhlallisen komea musiikki; tykit pauhasivat, kivärit rätisivät ja schrapnellit vinkuivat, hajotessaan ilmassa, upserien käskemät komentosanat ja sotilasten tuhat-ääniset hurra-huudot sekaantuivat tähän, kuuluen kaukaa ympärinsä, kunnailta, laaksoista ja vuorilta; jota kesti siksi kunnes auringon viimeiset säteet katosivat ja paksut sumupilvet peittivät nämät jylhät vuoriseudut.
Turkkilaisia saatiin useampia kymmeniä sotavangeiksi ja pakenevia ajoi ratsuväki takaa, lyöden maahan keitä vaan yön pimeydessä voivat kiinni saada.
Turkkilaisten päävoima vetäysi myöskin takaisin ja he asettuivat erääsen vuoristoon Orhaniesta länteen päin, parin peninkulman päähän.
Meikäläisten viimeiset rynnäkköhuudot kaikuivat vielä syysehtoon pimeydessäkin, levittäen jylhää kaikua laaksoissa ja vuorilla, hälveten vähitellen kuin myrsky tyynen tultua. — Sotalinjamme vasemman siiven saartojoukot yhtyivät meidän komppaniasta lähetettyyn partiojoukkoon, molemmalla sivustallamme.
Venäläiset huusivat jo etäältä: "kto idjoot?" (suom.: kuka tulee?)
"Finski" (Suomalaisia), oli vastaus. Pimeä oli kuin säkissä. "No kiitos
Jumalalle, ne ovat meidän Suomalaisia," jatkoivat Venäläiset, "kyllä
Turkkilaiset nyt siis jo ovat hyvässä satimessa".
Tavallisen hyvässä satimessa ne olivatkin, saarrettuina hevosenkengän muotoiseen kehään; niin että ne, jotka heistä pakoon pääsivät, saavat kiittää hyvää juoksutaitoansa ja olla sangen tyytyväiset, vaikka heiltä putosi muutama pari hyviä tohveleita (teräsiä), vuoririnteitä alas sinkoellessaan, "jänekset housuissa".
Me marssimme sitte, kun kaikki melske ja tappelu oli hälvennyt, eräälle pienemmälle vuoritöyräälle ja asetuimme siihen yöksi, hankkien heti paikalla puita ja vettä.
Vähän ajan kuluttua jo leimusivat iloiset lieskat meikäläisten nuotiotulista, joiden ympärillä istui tiheitä soturiparvia, jotka kuivasivat vaatteitansa sekä keittivät ja paistoivat mitä suinkin parasta löytyi. — Erittäin arvossa pidettyä oli eräs laji keittoa. Sitä kutsuttiin: "leipäpuuroksi", "sydämmenvahvistajaksi", "ressunketkuksi". Ja muilla kaikenlaisilla kunnianimillä koetettiin sitä ylistellä ja kunnioittaa. Sen se ansaitsikin, erittäin tällaisissa tilaisuuksissa, joissa ei millään keinolla muita keittoaineksia voida hankkia. Tämä keitto sisälsi vettä, korppuja (kuivaa leipää), ja suolaa. Mutta erittäin hyvän höysteen eli ma'un antoi siihen tuore naudanrasva, jos nimittäin tätä Herran lahjaa oli saatavana.