Miehet veivät Simon pitäjäntuvalle ja kantoivat hänen suntion makuukamariin. Korpelan isäntä ja paljon muitakin isäntiä menivät katsomaan, tokko siitä vielä eläjää tulee. Kun vielä saivat tietää, että viina oli Simolle tuhon tehnyt, niin ei he muuta osanneet kuin surkutella nuorta miestä, kun tuo jo alkoi sillä ijällä semmoisia teitä kuljeksia.

Kohta oli Simon onnettomuus tunnettu jokaiselle kirkkomiehelle. — Akat kinailivat keskenänsä siitä, missä muka Simo olisi juonut itsensä humalaan. Toiset tiesivät, että hän pitää kotonansakin aina väkevää. Oli pitänyt muka aina isän hautajaisista asti. Kukapa häntä oli kieltämässä, vaikka kotonaankin joisi, kun äitinsäkin oli jo kymmenkunta vuotta maannut maan povessa. Nyt hän oli isäntä itsensä. — Toiset akat taas väittivät hänen juoneen kirkkoon tullessaan Tarpeen torpassa. He olivat nähneet tullessaan Simon oriin Tarpeen torpan aitan takana, muka piilossa kirkkomiehiltä. Sitten oli Simo taas ajanut heidän sivutsensa, oikeen vimmastutti, lyöden läiskäytellen orittaan. Tämä viimeksimainittujen akkojen mielipide sai suurimman kannatuksen akkaparvessa. Ja kaikki huokailivat: "voi sentään kun ei kirkkotielläkään malteta ajaa sivu tuosta mokomasta Tarpeen torpasta!"

Korpelan renki Matti ajoi pitäjäntuvan eteen, tuoden mukanaan Simon oriin ja vielä kärrien jäännöksiäkin. — Silloin kun Simo oli pudonnut kärriltä, olivat kärrit vielä leksahtaneet jälkeen pystyyn, ja ori oli kiitänyt yhden virstan matkan sivu kirkosta. Siellä tuli suuri joukko kirkkomiehiä vastaan, ja ne rupesivat pyytämään oritta kiinni. Mutta se hyppäsi ojan yli, kaatoi kärrit ja puiden väliin rikkoi pyörät ihan palasiksi. Sitte aisojen kanssa se oli vielä otellut kauvan pitkin metsää, kunnes tarttui niin kovasti puihin kiinni ettei päässyt liikahtamaankaan. Siitä sitte saivat kirkkomiehet hevosen vihdoinkin kiinni.

Kun kirkkomiehet näkivät vaahtoavan oriin ja kärrien kappaleet, niin moni surkutteli viatonta hevosrukkaa, joka viattomasti sai kärsiä viinan tähden. Sääli oli heillä ollut Simoakin, kun hänelle kävi niin onnettomasti. — Toiset taas eivät olleet millänsäkään. Nauraa rähisivät vaan ja laskivat omia leikkipuheitaan siitä, miten lustisti muka Pullin Simolle kävi…

Silloin pomahtivat kirkon kellot ja keskeyttivät kaikki kirkkoväen tuumailemiset. Hiljalleen astuivat miehet ja naiset pitkissä jonoissa, kirjat kädessä kirkon leveistä ovista sisään. Kun kellojen ääni taukosi, niin alkoi lukkari aamuvirren, johon yhtyivät kaikki, miehet sekä naiset.

Aurinko paistoi taas korkeimmallaan. Lukkari oli juuri lopettanut viimeisen värssyn. Kirkon kellot taas helähtivät soimaan ja suuri väen tungos purkautui kirkon ovista ulos. Pitkässä jonossa ne tulivat pitäjäntuvan eteen, jossa kättä puristivat ystävät toisiltaan ja sanoivat sitte vielä: "käy, veikkonen, mökissä!" Niin puheineen menivät miehet sitte hevosiaan laittamaan. Naiset puhelivat vielä paljon asioita. Äidit kutsuivat tyttäriään syys-"oljamiin". Tyttäret taas kutsuivat äitejänsä käymään naurishautain aikana. Vielä vähän siinä sitte haasteltiin pellavista, hameenkirjoista, anopeista ja naapurin emännistäkin. Siten tulivatkin tärkeimmät asiat selvitetyiksi. Tyytyväisenä erosikin akkaparvi. Mitkä heistä lienevät lähteneet jalan, mitkä taas hevosella kotiin menemään.

Korpelankin Eerikki käänsi hevosensa ja istui kulille "rospuuskiin", ja emäntä nousi viereen. Emäntä katsahti vielä taaksensa, joko muka Helka ja Matti olivat joutuneet. Siinä ne olivatkin jo valmiina, Eerikki lätkäsi tammaa kylkeen, ja niin sitä sitte lähdettiin matkaamaan omille olosijoille. —

Piika Maija oli keittänyt ryynivellin kirkkomiehille päivälliseksi ja tehnyt kaikki muutkin tehtävänsä tarkkaan, mitä emäntä oli käskenyt. Nyt hän jo töistään vapaana istui paitahihasillaan tuvan otsassa, pihlajan juurella katselemassa pellon alatse ajavia kirkkomiehiä. Kun omat kirkkomiehet ajoivat pihaan, niin Maija meni kohta ruokaa laittamaan pöytään. — Siinä sitä sitte syötiin ja juteltiin päivän tapahtumista, joita Maija kummeksien kuunteli. Syötyä sitte levättiin. Ja illan suussa naapurin miesten ja naisten kanssa laadittiin. Siihen sitte jo kerkesi iltakin tulemaan. Illan perästä tuli yö, yön perästä päivä ja päivän perästä taas yö ja niin yhä eteenpäin. Niin se aika yhä kului Korpelan väeltä ahkerassa työssä. Tyytyväistä, hiljaista ja rauhallista olikin se elämä. Ei se aika koskaan pitkältä tuntunut. Työn perästä aina levättiin ja lepäämisen perästä tehtiin työtä, joten ei koskaan ikävän ja harmin hetkiä kerinnyt tulemaan. Niin ne menivät viikot, kuukaudet ja vuodet yhä hiljaista ja tyyntä menoansa toinen toisensa jälkeen, näkymättömään ijankaikkisuuteen.

III.

Vesisateita oli kestänyt muutaman viikon. Ilma oli muuttunut hyvin jolakaksi. Eläimet olivat tulleet hyvin viluisiksi, eivätkä kestäneet enää metsässä, kuin vähän päivänsydämmellä. Lehdet kellastuneina putoilivat puista. Halla kampi soita aina ylemmäs ja ylemmäs, kuroen aina öisin pieniä puroja ja vesilammikoita jään peittoon. Synkkiä pilviä kulki taivaalla ehtimiseen, ripautellen mennessään milloin vettä, milloin taas lumiräntää. Kaikki kesän sulous oli kadonnut, ja synkkä syksy oli astunut sijaan. Pois oli maanviljeliäkin poistunut pelloltaan, kartanotöitään toimittelemaan. Riihet ne nyt pussusivat savua joka taholla kylissä. Havukuormia ehtimiseen mennä körötteli karjapihoille. Lapiot kädessä hääräsivät muutamat soilla, luoden pitkiä mustia jonoja mättäiden väliin. — Vasikka "Saksoja" vilisi yhtenään taloissa, hienonlaiset notkeat koivuvitsat kädessä, joita he pitivät keppinään. — Niin sitä nyt vaan hiljaisessa nuhjeessa toimitettiin syksytöitä, kukin oman lietensä kuuluvilla.