Päästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään jalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. — "Mikä siellä niin karrittaa?" … kysyi vieras. — "Mikä lienee naula vähän pitemmällä … ei siitä mitään … kyllä tässä sentään mennään." — "Käännetään reki alassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta."

— "Ei huoli … enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta päästään tuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan" … sanoi Simo lyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.

Päästyänsä "savotalle" meni "obessikkain" päällikkö "savotan" isännän luo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi rekensä raudan. — Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi "obessikkain" päällikkö Simolle: "mihinkäs sinä nyt olet pannut kuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin vähän."

— "Se tämä tuota … minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että se söi niistä heinistä enimmät puolet. Sätin minä vähän niitä takatuloksikin." — "Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä tavaraa" … puristeli päällikkö Simoa.

— "Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin" … sanoi Simo hyvin totisena. — Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo saattoi "sedakkansa" päähän asti.

Petti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään erästä vahtimestaria Viipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle. Eihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi ruvennut omaa kyytimiestänsä "visintieraamaan." Niinpä tulivat he rauhassa Viipuriin asti. Viipurin kadulla ajaessaan sanoi Simo vahtimestarille: "nousepas vähän pois re'estä; sinun allasi on piiska, jota kaupungissa ajaessani tarvitsen." — vaan mahtimestari nousi re'estä kadulle, otti Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: "vuottele minua vähän aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini" ja samassa löi läimäytti piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa. Vahtimestari jäi itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan Simon petosta.

Tämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä hänestä muu työnteko maksanutkaan mitään… "Eläähän sitä ihminen helpommallakin… Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka" … oli Simo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niinkään helppoa, vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa. Hän oli siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän tämän ilman kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se alituinen liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla säällä, yöllä sekä päivällä, konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen kouriin kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon täytyi jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen. Alituisesta tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen silmänsä niin kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään. Sen lisäksi vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki lopun kaikista hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen aikaan unta silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa ei hän löytänyt mistään. — Tässä tuskassa lakastuivat kaikki hänen ruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan sängyssänsä laidasta laitaan, huonojen vaateretkujen päällä. — Helka itki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa kauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat mitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän voinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa, sillä sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia sanojaan. Hänen hengenvoimansa olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin voimatkin. — Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen pettäminen oli vähitellen tukahduttanut Simolta kaikki paremmat tunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista. — Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. — Tämmöisissä oloissa tylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää kyennyt eroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän kiemuroi tilallaan tuskissansa. — Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi Simon ruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut ja johon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua. Hätä oli sanomaton. — — —

Kun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle, leivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut seisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin seisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan ympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon musta arkku alas haudan pohjaan. — Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut leuvan alla… Vaimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa edessä. Pappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa viskasivat kukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot kädessä nuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan haudalta. Haudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja sanoi: "lepää rauhassa" … ja hänkin poistui. — Kirkon kello pomahti… Kaikuna sen ääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle. Sen ääni juurikuin matki haudankaivajan sanoja: "rauhassa", "rauhassa", "lepää rauhassa". — — Niin, löysikö hän nyt rauhan — —?

XI.

Talven työstä oli vanhan kappalaisen rinta ahdistunut kovin ahtaaksi. Hartioita painoi ja yskiä täytyi katkeamatta. Hän ajatteli keinoa, joka voisi auttaa tästä vaivasta. Vaikka kelle ystävälleen puhui vaivastaan, niin kaikki kehoittivat häntä hierottamaan itseään hyvällä hierojalla. Se oli uusi parannustapa, jota vanha kappalainen ei alussa ottanut uskoaksensa, sillä hän oli yliopistossa ollessaan lukenut lääketiedettä, aikoen lääkäriksi, ja silloin hieromista ei suvaittu. Kun ei kumminkaan tullut muista parannuskeinoista apua, niin päätti hän kumminkin koetteeksi yhden kerran hierottaa. Kutsui hierojaksi entisen Pullin Helan, jota ei enää nyt nimitettykään sillä nimellä. Mökin Helaksi häntä nyt sanottiin, asuntonsa mukaan. Helkaa kehuttiin seudun paraimmaksi hierojaksi. — Eukko tuli kohta, kun vaan oli saanut sanan. Itse hän lämmitti saunan ja laittoi kaikki valmiiksi, ja sitte ei auttanut muuta kuin kappalaisen täytyi mennä eukon kouriin. Uskollisesti se eukko virkaansa toimittikin. Vielä oli voimaa vanhoissa ja laihoissa peukaloissa. Oikein älähtämään toisinaan teki kappalaisen mieli. — Työnsä alettua alkoi hän kohta haastaa rupattaa minkä kerkesi, joka kuuluu olevan kaikilla hierojilla omituisena tapana. Ensin puheli hän hyvästä kesän tulosta, leipäkeskestä ja monista muista päivänkysymyksistä, jott'ei hierottavan tarvinnut vielä sanaakaan sanoa. Viimein näytti hänestä keskustelu käyvän liian yksipuoliseksi. Senvuoksi hän alkoi kysellä kappalaisen elämänvaiheista, missä hän muka oli syntynyt, vieläkö hänellä on kotipaikkaa ja yhtä ja toista semmoista. Kappalainen koetti parhaan taitonsa mukaan tyydyttää eukon uteliaisuutta ja kertomuksensa lopussa kysyi Helalta: "miksikäs teitä sanotaan mökin Helaksi, eihän teitä ennen ole niin kutsuttu?"