— "Mitenkäs Te sitte elitte?" … kysyi kappalainen taas eukolta, kun hän keskeytti kertomuksensa.
— "Sitten ne taas tulivatkin kovat ajat. Mies-vainaan velkamiehet rupesivat minulta ottamaan pois niitä vähiäkin viljoja, joita kesällä kasvoi. Sitten olisin minä jäänyt lapsineni leipäpalatta pakkasen käsiin. H——n pitäjän entisen kappalaisen tyttärien velasta kävi vallesmanni arvaamassa kaikki viljat ja lupasi ne myödä kahden viikon perästä, jos vaan en rahoja saisi. Minulle silloin häiskähti hätä käteen, jotta mitä nyt tehdä. — Viimein päätin lähteä niiltä papin ryökkinöiltä pyytämään armoa ja sillä tiellä käydä Viipurin markkinoilta suolaa saamassa ja jotain särvinaineitakin talveksi. Senvuoksi kävin pyytämässä miesvainaani sedän pojilta hevosen; panin kolme tynnöriä kauroja kärrille ja läksin muiden markkinamiesten mukana matkalle. Kaikki nauroivat minulle. Kuka vaan vastaan tuli tahi ajoi sivuitseni, niin kaikki sanoivat: 'eikös ämmä käy hevosia vaihtamaan.' — 'Vielä … lossakkia…' sanoin ja ajoin vaan eteenpäin. En minä ennättänyt perille niiden markkinamiesten kanssa, joiden kanssa läksin, sillä minun hevoseni oli hyvin huono, eikä jaksanut seurata toisia. Samoihin paikkoihin kumminkin aina täytin yöksi ja syöttämään, missä he sanoivat käyvänsä. Eräänä iltanakin oli oikein pimeä, ettei nähnyt silmään pistää. Toiset jättivät minun ja minä jäin yksinäni salon keskelle nykittämään sitä huonoa hevosta. Silloin pelotti minua kovasti. Vaan onnellisesti minä sentään pääsin viimeinkin siihen yötaloon, mihin toisetkin olivat menneet. Siellä jo kaikki makasivat. Minä riisuin hevosen kujamaalla ja panin syömään rattailta. Menin tupaan. Se oli niin täynnä … niin täynnä markkinamiehiä kuin suinkin veti ja mahtui. Lattia oli ladottu laidasta laitaan makaajia täyteen juuri kuin halkoja. Penkit samaten. Minä panin eväskonttini pankon alle, vedin reunamaisten makaajien alta olkia lisäksi alleni ja kydistyin siihen konttini viereen… Vaan ei minulla siinä tullut uni silmään. Kaikellaiset ajatukset silloin tulivat mieleeni… Alkoi minua huolestuttaa hevos-raiska, kun se oli niin märkänä ja viluisena. Mitenkähän se on? Se ajatus ei lähtenyt mielestäni, vaikka kuinka olisin synnytellyt unta silmääni. Viimein nousin ja menin katsomaan hevosta. Voi, kun säikähdin! Hevonen oli kärrin aisojen välissä ja ihka selällään, vähän vaan köräji enään henkeä sisässä. Minä juoksin tupaan ja sanoin: 'hyvät miehet, lähtekää auttamaan veikkoset, minua, minun hevoseni kuolee.'"
— "'Mikä sen tappaa' … sanoi yksi reunalla makaajista. — 'Se on kaatunut kärrin aisojen väliin' … selitin minä.
"Silloin hyppäsi kaksi miestä avukseni ja nostivat hevoisen seisoalleen. — Siihen se minun uneni sitte selkkautui. En uskaltanut nukkua koko yössä. Vähän päästä aina juoksin hevosta katsomassa… Viimein tuli aamu ja minä taas läksin muiden mukana nykittämään edelleen. —
"Markkinoilla möin kaurat ja rahoilla ostin säkin suoloja ja sian. Sitten läksin pyrkimään takaisin päin. — Mutta se vasta oli matkan tekoa. Sikaa en saanut kärrille hyvästi kiinni köytetyksi. Täytyi toisella kädellä syyhyttää sikaa ja toisella kädellä ajaa hevosta. Tullessanikin jäin monta kertaa ajamaan yksinäni pilkkopimeässä synkillä saloilla… Voi kun minua silloin pelotti! Sika välistä vinkui ja kompuroi rattailla ja pyrki hyppäämään maahan. Olisi pitänyt sikaa syyhyttää ja hevosta ajaa; siinä oli kiirettä myydäkkin… Hevon kompurakin vielä pelkäsi. — Hyvästi minä kuitenkin pääsin … ei mitään vaaraa tapahtunut…
"Kun aamusella vähän päivää alkoi tuntua saavuin kappalaisen ryökkinöiden pihalle. Kun sidoin hevostani portin pihtipieleen ja maanittelin sikaa pysymään kärryillä, niin toinen ryökkinä astui juuri pihalla rappusille päin. Minä tein sille hyviä huomenia ja aloin selitellä asiatani, vaan ei se ollut kuulevinaankaan, astui vaan sisään. Jo jäyvähti sydämmeni, että näinköhän huonosti minulle käypikin… Menin kumminkin kyökkiin ja kysyin piialta, josko ryökkinät ovat valveella. Hän kävi katsomassa toisessa kamarissa ja käski minua sitte menemään sinne. Minä menin paikalla. Ryökkinät olivat juuri aamukahviaan juomassa. Minä aloin heille paipatella pahojain. Itkin ja rukoilin heiltä armoa. Kerroin kaikki minun asiani ja minkälaisessa tilassa olin. — Alkoi kuulua samassa koiran haukunta. 'Eiköhän tuo karkota minun kärriltäni sikaa' … älähdin ja töytäsin katsomaan ikkunasta. — 'Nyt on pahuus … mut kyllä minä sulle näytän' … huusin ja juoksin koiran peliin. Se hulttio haukkua törmäsi kärrien vieressä ja sika vaan seisoi kärrillä harja pystyssä. Mut kun minä tapasin kyökin edestä korennon ja sillä oikein väläytin sitä kintuille, niin kyllä se korjasi siitä luunsa pian. Taas syyhyttelin sikaa ja sain sen loikomaan kärrille, ja sitte läksin menemään taas ryökkinöiden luo. Pääsin kyökkiin asti, niin jo alkoi taas haukkuminen kuulua. Minä taas sen peliin. Sika ennätti jo putkahtaa maahan ja alkoi juosta koiraa pakoon … koira perästä … minä sen perästä. En kumminkaan saanut sikaa kiinni, ennenkuin piika toi ämpärillä juomista. Sitte rengin kanssa nostimme sian kärrille ja hän antoi minulle sitte nuoran pään, millä köytin sian paremmin kiinni. Sitte menin taas ryökkinöiden luokse. Heistä oli se minun hätäni niin lustia, että tahtoivat nauraa itsensä kuoliaaksi. — Kun taas aloin heitä rukoilla, niin antoi toinen ryökkinä minulle paperipalasen ja sanoi: 'mene nyt matkaasi ja vie tämä paperi teidän vallesmannille.'
"Sitte minä läksin ajamaan ja ajattelin, että mitähän ne tähän paperilappuun lienevät kirjoittaneet. Pyysin kaikkia vastaantulijoita lukemaan sitä, vaan ei niistä moni sattunut osaamaan. Yksi olis' osannut lukea, vaan se sanoi, ettei hän rupea availemaan vallesmannin kirjettä.
"Jo oli illansuu, kun saavuin vallesmanniin. Annoin hänelle kohta sen ryökkinän kirjan. Hän kun vähän aikaa sitä katseli, niin sanoi minulle, että 'ne ryökkinät eivät enää sinulta velo mitään, ainoastaan vallesmannin vaivat käskevät maksamaan.' — Siitä minulle hyvämieli näppiin ja luvin kiitoksia vallesmannille ja ryökkinöille vielä maantiellä tullessanikin…
"Sillä tavalla, kirk'herra-veikkonen, on minun pitänyt pyrkiä eteenpäin. Minkäs sille taisi … kärsiähän se täytyi, kun Jumala oli minulle sellaisen kohtalon määrännyt. Omilla töilläni olin kaikki rasitukset ansainnut, ei niissä ollut nureksimiseen syytä…
"Sitten kun minä vähän aikaa elää renkuloin konnun kanssa, niin Hiirelän lautamies pani tuumansa tukkuun herrojen kanssa ja otti minulta konnun pois; ihka niin 'pes'kopekatta.' Sitten minä puuhasin siihen solansuuhun sen mökin, missä nyt olen asunut."