Suuret sadepisarat rapisivat hämäriin ikkunoihin. Oli tuollainen huvila-asukkaan inhoama sadesää, joka kerran alettuaan jatkuu tavallisesti kauan, viikkomääriä, kunnes viluinen kesävieras on siihen tottunut ja joutunut täydellisen haluttomuuden valtaan. Ilma oli kolea, kosteus läpitunkevaa, vastenmielistä. Asianajaja Kvashinin anoppi sekä vaimo, Nadeshda Filippovna, yllään hartiahuivit ja sadetakit, istuivat ruokasalissa ison pöydän ääressä. Anopin kasvoista saattoi lukea, että hän, Jumalan kiitos, oli hyvin ruokittu ja puettu, terve, oli saanut ainoan tyttärensä vaimoksi kelpo miehelle ja saattoi nyt hyvällä omallatunnolla panna pasianssia. Hänen tyttärensä, keskikokoinen, vaaleaverinen, kaksikymmenvuotias nainen, jolla oli lempeät, vähäveriset kasvot, luki kirjaa nojaten kyynäspäillään pöytään; mutta hänen katseestaan päättäen ei hän kuitenkaan lukenut, vaan ajatteli omiaan, joita ei seisonut kirjassa. Molemmat olivat vaiti. Kuului, kuinka ulkona satoi, ja palvelijatar keittiössä haukotteli pitkään.

Kvashin itse ei ollut kotona. Sateisina päivinä hän ei matkustanut maalle huvilaansa, vaan jäi kaupunkiin, sillä kostea ilma maalla vaikutti pahasti hänen keuhkokatarriinsa ja esti tekemästä työtä. Hänen mielipiteensä oli, että harmaa taivas ja ikkunaruutuja pitkin valuvat sadepisarat vievät työhalun ja tuovat alakuloisuuden. Mutta kaupungissa, jossa on enemmän tämän maailman mukavuuksia, siellä sadeilmoja tuskin huomaakaan.

Pantuaan kaksi pasianssia anoppi sekotti kortteja ja katsoi tyttäreensä.

— Minä koetin, onko huomenna kaunis ilma ja tuleeko meidän Aleksei
Stepanitshimme, sanoi hän. Jo viidettä päivää hän on poissa… Kylläpäs
Jumala antoikin ilman…

Nadeshda Filippovna katsoi välinpitämättömästi äitiinsä, nousi ja alkoi astella nurkasta nurkkaan.

— Eilen ilmapuntari nousi, sanoi hän omissa ajatuksissaan, mutta tänään, kuulemma, se on taas laskenut.

Anoppi asetteli kortteja kolmeen pitkään riviin ja huojutteli päätään.

— Onko sinun ikävä? kysyi hän luoden silmäyksen tyttäreensä.

— Tietysti!

— Ymmärtäähän sen. Ja miksi ei olisi? Viiteen päivään et ole nähnyt häntä. Ennen, toukokuussa, kaikkein korkeintaan kaksi tai kolme päivää, mutta nyt — onkos se laitaa? viisi päivää!… Minä en ole hänen vaimonsa, ja kuitenkin ikävöin häntä. Eilen, kun sanottiin ilmapuntarin nousseen, minä käskin tappaa kananpoikia ja perata ruutanoita hänelle, Aleksei Stepanitshille. Niistä hän pitää. Sinun isävainajasi ei voinut sietää kaloja, mutta hän pitää niistä. Halukkaasti hän niitä aina syö.