Myöhään illalla, kun jo nukkuivat Djudja ja Afanasjevna ja naapurin vartija, Sofja meni istumaan penkille portin ulkopuolelle. Hänen oli painostava olla ja päätä kivisti äskeisistä kyynelistä. Maantie oli leveä ja pitkä; oikealle päin pari virstaa, vasemmalle samoin, eikä näkynyt sen päätä kummallakaan puolella. Kuu ei valaissut enää pihamaata; se oli siirtynyt kirkon taakse. Toinen sivu maantiestä oli kuutamon valaisema, mutta toinen oli varjojen peitossa. Poppelien pitkät varjot ylettyivät koko leveän tien yli, ja kirkon musta, kammottava varjo lepäsi leveänä peittäen Djudjan portin ja toisen puolen taloa. Oli hiljaista, ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Maantien toisesta päästä kuului silloin tällöin hyvin heikosti soittoa; Aljoshka siellä kaiketi soitteli hanuriaan.
Varjossa kirkon aidan luona liikkui joku, mutta ei saattanut erottaa, oliko se ihminen vai lehmä tai ehkä vain suuri lintu siellä puissa pyrähti. Mutta nyt astuikin varjosta ihmisen haamu, pysähtyi, sanoi jotakin miehen äänellä ja katosi kujaan kirkon taakse. Hetken kuluttua näkyi vielä toinenkin haamu kymmenkunnan askeleen päässä portista. Se liikkui kirkosta suoraan porttia kohti, mutta pysähtyi huomatessaan Sofjan penkillä.
— Varvara, sinäkö se olet? kysyi Sofja.
— Vaikkapa minäkin.
Se oli Varvara. Hän seisoi hetken paikallaan, astui sitten penkin luo ja istuutui sille.
— Missä sinä olet ollut? kysyi Sofja.
Varvara ei vastannut.
— Kun et sinä, nuorikko, vain huvittelisi niin, että joudut surun omaksi! sanoi Sofja. Kuulitko, kuinka Mashenkaa pieksivät? Varo vain, ettei sinun käy samoin.
— Käyköön sitten!
Varvara purskahti nenäliinaansa nauramaan ja kuiskasi: