Nainen nauroi. Sitten molemmat söivät ääneti kuin vento vieraat. Mutta päivällisen päätyttyä he lähtivät yhdessä liikkeelle, ja heidän kesken sukeutui leikkisä, kevyt keskustelu kuin ainakin vapaiden, tyytyväisten ihmisten kesken, joista on yhdentekevä, minne he menevät, mitä puhuvat. He kävelivät ja keskustelivat siitä, kuinka kummallinen valaistus meren yllä oli; vesi sinersi niin pehmeästi ja lämpimästi, ja sen pintaa pitkin valui kuun silta kultaisena juovana. He puhelivat myöskin, kuinka tukahduttavaa on helteisen päivän jälkeen. Gurov kertoi olevansa moskovalainen, koulutukseltaan filologi, mutta toimessa pankissa; sanoi joskus harjoittaneensa laulua aikoen esiintyä yksityisessä oopperassa, omistavansa kaksi taloa Moskovassa. Ja naisesta Gurov sai tietää, että hän oli viettänyt lapsuutensa Pietarissa, mutta oli joutunut naimisiin S:n kaupunkiin, jossa on asunut jo pari vuotta, että hän viipyy Jaltassa vielä lähes kuukauden ja että hänen miehensä, joka myöskin tahtoisi vähäsen levähtää, tulee mahdollisesti noutamaan häntä. Mutta nainen ei mitenkään voinut selittää, missä hänen miehensä oli virassa — kuvernementin hallituksessa vai kunnallishallituksessa, mikä oli naisen itsensäkin mielestä naurettavaa. Gurov sai vielä tietää, että häntä puhuteltiin Anna Sergejevnaksi.
Hotellissaan Gurov ajatteli Anna Sergejevnaa, ajatteli sitä, että he huomenna varmaankin jälleen tapaavat toisensa. Niin oli kaiketi sallittu tapahtuvan. Ja mennessään levolle Gurov muisteli, että Anna Sergejevna oli vielä muutamia vuosia sitten ollut koulutyttö ja opiskellut, niinkuin hänen oma tyttärensä nyt, muisteli, kuinka arkaa hänen naurunsa vielä oli, kuinka kulmikasta hänen keskustelunsa tuntemattoman miehen kanssa — kaikesta päättäen hän oli ensi kertaa eläessään yksin tällaisessa paikassa, jossa häntä seurataan ja tarkasti silmäillään ja puhutellaan vain salaisessa tarkoituksessa, jota hän itse ei saata edes aavistaa. Gurovin mieleen muistui myös hänen kapea, hento kaulansa, kauniit harmahtavat silmänsä…
"Hänessä on sittenkin jotakin surkuteltavaa", ajatteli Gurov jo nukahtamaisillaan.
II.
Viikko oli vierähtänyt siitä, kun he tutustuivat. Oli juhlapäivä. Sisällä oli tukahduttavan ummehtunutta, ja ulkona pöly pilvinä pölisi, vihuri tempoi hattua päästä. Pitkin päivää oli janottanut, ja Gurov poikkesi tuon tuostakin kaupunginpuiston huvimajaan ja tarjosi Anna Sergejevnalle milloin virvoitusjuomia siirapin kera, milloin jäätelöä. Ei ollut, minne mennä.
Illalla, kun tuuli oli jonkin verran tyyntynyt, he lähtivät satamaan katsomaan höyrylaivan tuloa. Laiturilla oli paljon kävelijöitä; useat olivat tulleet vastaanottamaan saapuvia, muutamilla oli kukkia. Etenkin kaksi seikkaa pisti silmiin tuossa hienossa, siropukuisessa jaltalaisessa joukossa: iäkkäät naiset olivat pukeutuneet kuin nuoret, ja kenraaleja oli harvinaisen paljon.
Ankaran aallokon vuoksi laiva oli myöhästynyt ja saapui vasta auringon laskiessa. Mutta ennenkuin se laski laituriin, se kääntelihe pitkän aikaa. Anna Sergejevna katseli lornetillaan laivaa ja matkustajia ikäänkuin etsien tuttuja, ja kun hän kääntyi Gurovin puoleen, hänen silmänsä loistivat. Hän puhui paljon, ja hänen kysymyksensä olivat katkonaisia, mutta hän unohti samassa mitä oli kysynyt; sitten hän kadotti lornettinsa väkijoukossa.
Kirjava joukko hajaantui laivasillalta. Ei näkynyt enää ketään, tuuli asettui kokonaan, mutta Gurov ja Anna Sergejevna seisoivat siellä yhä ikäänkuin odotellen, eikö joku vielä laskeutuisi laivasta maihin. Anna Sergejevna oli nyt vaiti, haistellen kukkia kädessään ja katsomatta Guroviin.
— Sää muuttui kuitenkin illan suussa kauniimmaksi, virkkoi Gurov.
Minne nyt oikein lähtisimme? Emmekö aja jonnekin?
Anna Sergejevna ei vastannut.