— Ei. Hänen isoisänsä oli kai saksalainen, mutta mieheni on kreikkalaiskatolilainen.
Oreandassa he istuutuivat penkille kirkon läheisyyteen ja katselivat vaieten alas merelle.
Jalta näkyi töin tuskin aamusumun läpi, vuorten huipuilla lepäili liikkumattomia valkoisia pilviä. Puiden lehdet eivät edes värähtäneet, sirkat sirittivät, ja meren yksitoikkoinen, kumea kohina, joka kuului alhaalta, puhui rauhasta, ikuisesta unesta, joka meitä odottaa. Noin kohisi tuolla alhaalla jo silloin, kun ei vielä ollut Jaltaa eikä Oreandaa olemassakaan, noin yksitoikkoisesti ja kumeasti siellä kohisee vielä silloinkin, kun ei meitä enää ole. Ja tuossa järkähtämättömyydessä, tuossa täydellisessä välinpitämättömyydessä meidän kaikkien elämästä ja kuolemasta piilee ehkä ikuisen pelastuksemme, täydellisyytemme, maallisen elämämme keskeymättömän juoksun vakuus. Istuessaan siinä nuoren naisen vieressä, joka nyt aamun sarastaessa näytti niin ihanalta, ja nauttiessaan rauhallisena ja lumottuna satumaisesta ympäristöstä, merestä, vuorista, pilvistä, avarasta taivaasta, Gurov mietti, kuinka tässä maailmassa kaikki, jos sitä tarkemmin ajattelee, on todellakin kaunista, kaikki, paitsi meidän omat ajatuksemme ja tekomme silloin, kun unohdamme olemisen korkean päämäärän ja oman ihmisarvomme.
Joku läheni, kaiketi vartia, katsoi heihin ja poistui. Höyrylaiva saapui Feodosiasta, aamurusko valaisi sitä; laivatulet eivät enää palaneet.
— Ruohossa on kastetta, virkkoi Anna Sergejevna vaitiolon jälkeen.
— Niin on. Onpa aika lähteä kotiin.
He palasivat kaupunkiin.
Sitten he joka päivä tapasivat toisensa rantakadulla, söivät yhdessä aamiaisen, päivällisen, kävelivät, ihailivat merta. Anna Sergejevna valitti nukkuvansa huonosti ja sydämensä lyövän rauhattomasti, teki yhä samoja kysymyksiä ja oli levoton milloin mustasukkaisuudesta, milloin pelosta, ettei Gurov häntä kylliksi kunnioita. Ja usein puistoissa, kun heidän läheisyydessään ei näkynyt ketään, Gurov veti Anna Sergejevnan luokseen ja suuteli häntä intohimoisesti. Jouten olo, suutelot keskellä kirkasta päivää, joihin kuului vilkuileminen ympäri ja pelko, ettei kukaan näkisi, helle, meren tuoksu ja joutilaiden, siropukuisten, hyvinsyötettyjen ihmisten alituinen katseleminen ikäänkuin tekivät hänestä toisen miehen. Hän puheli Anna Sergejevnalle, että tämä on niin kaunis, houkutteleva, oli kärsimättömän intohimoinen, ei poistunut askeltakaan hänen luotaan, mutta Anna Sergejevna unohtui usein ajattelemaan ja pyysi yhä Gurovia tunnustamaan, ettei hän enää kunnioita eikä rakasta häntä, vaan pitää häntä vain kehnona naisena. Melkein joka ilta, myöhemmällä, he ajoivat jonnekin kaupungin ulkopuolelle, Oreandaan tai koskelle. Ja nämä matkat onnistuivat erinomaisesti, vaikutelmat olivat joka kerta ihania, suurenmoisia.
Odotettiin Anna Sergejevnan miehen tuloa. Mutta tältä saapuikin kirje, jossa hän ilmoitti silmiensä tulleen kipeiksi ja pyysi vaimoaan mitä pikimmin palaamaan kotiin. Anna Sergejevna rupesi jouduttamaan kotimatkaa.
— On hyvä, että matkustan pois, sanoi hän Guroville. Se on itse kohtalon johtoa.