— Niin tulee kuin turkinhihasta! Murhamies on teidän mielestänne se, joka on tuntenut Akulkan? Voipas sitä tolkkua! Maitoa pitäisi teidän imeä eikä asioita tutkia! Hakkailittehan tekin Akulkaa — tekin siis olette asianosallinen.
— Olihan Akulka teilläkin kuukauden päivät palvelijattarena, vaan en minä siitä mitään puhu. Yöllä sitä sunnuntaita vasten minä löin teidän kanssa korttia, ja näin teidät, muussa tapauksessa kävisin teidänkin kimppuunne. Eikä se asia akassa ole. Vaan se on inhottavassa, uskottomassa ja konnamaisessa tunteessa… Vaatimaton nuorimies ei nähkääs pitänyt siitä, ettei hän saanut voittoa. Itserakkaus, nähkääs… Kosto tuli mieleen ja sitte… Hänen paksut huulensa puhuvat erittäin selvästi aistillisuudesta. Muistatteko, kuinka hän maiskutteli huuliaan, kun hän vertasi Akulkaa Nanaan? Ja että se roikale palaa intohimosta — on päivän selvää! Siis: loukattu itserakkaus ja tyydyttämättä jäänyt intohimo. Siinä on riittävästi aiheita murhan tekoon. Kaksi on jo käsissämme, vaan ken on kolmas? Nikolashka ja Psekow ovat pitäneet kiinni, vaan kuka kuristi? Psekow on arka, kainosteleva ja yleensä pelkuri. Nikolashkan tapaiset taas eivät osaa tukehduttaa tyynyllä, ne toimiskelevat kirveellä ja seipäällä… Kuristuksen on toimittanut joku kolmas, vaan ken?
Djukowski veti lakin silmilleen ja vaipui mietteisiin. Hän ei päästänyt ääntä, ennen kuin oli saavuttu tuomarin asunnolle.
— Eijaa, — huudahti hän sitte palttoa eteisessä riisuessaan. — Eijaa, Nikolai Jermolaitsh! Kummallista, ettei se ennen päähäni pälkähtänyt. Arvatkaas, ken on kolmas?
— Rauhoittukaa, hyvä ihminen! Katsokaa iltanenkin jo on valmis.
Käykää syömään.
Tuomari ja Djukowski istuutuivat syömään. Djukowski kaatoi itselleen ryypyn viinaa, nousi seisomaan, otti uljaan ryhdin ja sanoi säihkyvin silmin:
— Tietäkää siis, että kolmas, joka on toiminut yksistä puolin tuon heittiön Psekowin kanssa ja joka on tukehduttamisen toimittanut on ollut — nainen! Niin juuri! Tarkotan murhatun sisarta Maria Iwanownaa!
— Tuota tuokkeroista… Eikös teidän päänne vähän niin kuin… eikö sitä kivistä?
— Olen aivan terve. — Sama se, olkoon, että olen menettänyt järkeni, vaan miten te selitätte hänen hämmennyksensä meidän ilmestyttyä? Miten te selitätte hänen haluttomuutensa antaa selityksiä? Otaksutaan, ettei sekään vielä merkitseisi mitään — hyvä on, olkoon menneeksi — vaan muistakaapas heidän suhteitaan! Hän vihasi veljeään. Sisar on vanha-uskolainen, veli riettailija, jumalaton iletys… Kas siinä se vasta viha pesii! Kerrotaan veljen saaneen hänet vakuutetuksi siitä, että hän, veli, on paholaisen kätyri. Ja hän oli harjottanut spiritismiä sisarensa näkyvissä!
— No, entäs sitte?