— Hylssyjä? Hyvä on. Was wollen sie noch?
— Ich will… En minä mitään will. Käykää nyt istumaan. Minä vielä tässä vähän ajattelen.
— Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te, Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä… Kyllä minä ymmärrän. Ei hylssyjen tähden ketään… Kyllä minä ymmärrän…
Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän silmät liikkuivat.
— Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. — Sanon hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.
Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa kotiopettajattaren huoneen ovelle.
— Rosalia Karlowna! — alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.
— Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä… tuota… olen sairas.
Olisiko teillä lääkettä?…
Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
— Olkaa niin hyvä… ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus toimittaa. Teidän ijässänne…
— Minä sanon teidän rouvallenne… Ei anna rauhaa kunnialliselle tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä tikkuja ja sanoin paroonittarelle…