— Mitä kuuluu?
— Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.
Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!
Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.
— Kaikkeen sitä joutuu! — jatkaa hän. — Toisen soiton jälkeen menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen. Semmoinen kollo, pässinpää…
— Näytte olevan hyvällä tuulella, — hymähtää Pjotr Petrowitsh. —
Painakaa puuta!
— Ei, ei… menen etsimään vaunuani.
— Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään asemalle, niin löydätte heti vaununne.
Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin tulisilla hiilillä.
— Mihin matka? — kysyy Pjotr Petrowitsh.
— Minullako? Maailmalle… Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?