— Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy erota, — virkkoi ylioppilas. — Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole tyhmä ja ymmärrät…
Anjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa paperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn, jossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.
— Ne ovat teidän sokerinne, — sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin salatakseen kyyneleensä.
— Mitä sinä itket? — kysyi Klotshkow.
Hän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:
— Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on erottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.
Anjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin sanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä sääli.
"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?" ajatteli hän. "Asukoon sentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä".
Ja harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle ankarasti:
— No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun et tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!