— Kylläpäs niitä nyt täällä juoksee!
Belikovin makuuhuone oli pieni kuin laatikko ja vuode uutimien peitossa. Asettuessaan levolle hän veti päänsäkin peitteen alle.
Oli kuuma, tukahuttava, tuuli humisi suljetuissa ovissa ja uunissa, keittiön puolelta kuului huokauksia, pahaatietäviä huokauksia…
Ja kauhu valtasi hänet peitteen alla. Hän pelkäsi, ettei vain mitään tapahtuisi, ettei Afanasij vain tappaisi häntä, etteivät varkaat vain yllättäisi, ja näki sitten pitkin yötä pöyristyttäviä unia. Mutta aamulla, kun me yhdessä astelimme kouluun, oli hän alakuloinen, kalpea ja saattoi huomata, että väkirikas koulu oli vastenmielinen ja kauhistuttava koko hänen olennolleen, ja että tämän, luonteeltaan yksinäisen miehen oli raskas kulkea minun rumallani.
— Kovin meillä luokissa melutaan, virkkoi hän ikäänkuin etsien selitystä raskaalle tunteelleen. — Sillä ei ole enää määrääkään.
Ja saattaako uskoa, että tämä kreikankielen opettaja, tämä koteloitunut ihminen oli joutua naimisiin.
Ivan Ivanitsh katsahti äkkiä vajaan ja virkkoi:
— Leikkiä laskette!
— Niin, oli naida, niin ihmeelliseltä kuin se kuuluukin. Meille määrättiin uusi historian ja maantieteen opettaja, eräs Mihail Savitsh Kovalenko, syntyään vähävenäläinen. Hän ei saapunut yksin, vaan toi sisarensa Varenkan mukanaan. Mihail Savitsh oli nuori ja pitkä mies, jonka iho oli tummaverinen ja kädet tavattoman suuret. Jo hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että äänensä on matala, ja todellakin, ääni kuului kuin tynnyristä. Ja olipa Varenkallakin ikää jo noin kolmenkymmenen paikoille ja hänkin oli pitkäkasvuinen, solakka, tummatukkainen, punaposkinen — sanalla sanoen, ei neito, vaan marmeladi, ja niin virkku, vallaton, lauloi yhä vähävenäläisiä romansseja ja nauroi, että oli nauruunsa pakahtua. Ensimäinen, perinpohjainen tuttavuus Kovalenkojen kanssa tapahtui johtajan nimipäivillä. Keskellä ankaria, teennäisen ikäviä pedagogeja, jotka nimipäivilläkin käyvät velvollisuudesta, huomasimme yhtäkkiä uuden, vaahdosta syntyneen Afroditen, joka käy kädet puuskassa, nauraa hohottaa, laulaa, tanssii… Hän lauloi erittäin tunteellisesti "Tuuli humisee", sitten vielä romanssin, ja yhä vielä, kunnes lumosi meidät kaikki — kaikki, vieläpä Belikovinkin. Tämä istuutui laulajattaren luo ja sanoi hymyillen makeasti:
— Vähävenäjänkieli muistuttaa suloutensa ja miellyttävän sointunsa puolesta muinaiskreikkaa.