Ivan Dmitritsh ivallisesti hymähti.
— Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. — Sellaisilla herroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden kanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä tulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä, naurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on oikeus voittava ja — silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät sitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin näkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän puolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!
Ivan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä ikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:
— Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä iloitsen!
— Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh, jonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan kuitenkin teaatterimaiselta. — Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain oleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat. Ihmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin nytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta loppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja heitetään hautaan.
— Entä kuolemattomuus?
— Hm, tyhjää!
— Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku sanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse. Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.
— Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. — Se on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka seinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?
— Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.