— Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei
Sergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän
kirkkaat saappaansa tulisi saveen. — Minä puolestani tunnustan, arvoisa
Jevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!
XII.
Siitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan häneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan pieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan puutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori hymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän syystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: "Aivan oikein," vaan käsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: "Kyllä, kyllä, kyllä" … ja katsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään rupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen nauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut suoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä pataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista suuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät terveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow; hänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman minkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta kirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta. Tultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen vaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista hevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.
— Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi kaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun kaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. — Tässä Jevgenij Fedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa päärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun sivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty, mutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.
— Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei Jefimitsh mietittyään. — Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja laittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni vähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei tuota mitään.
Seurasi kotvan hiljaisuus.
— Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, — että tämä sairaala nykyisessä tilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin 40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa liian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun ajatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin aikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.
— No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi järjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.
— Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen maalaishallinnon haltuun.