— Minä en tuosta käsitä niin mitään, vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.
— Vaan tiedättekö minkä minä ennemmin tahi myöhemmin olen saavuttava? jatkaa entinen lajittelija, viekkaasti siiristäen silmiään. — On aivan varmaa että minä saan ruotsalaisen Pohjantähden ritarimerkin. Sen saamiseksi kannattaa vaivaakin nähdä. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on hyvin kaunis:
Luultavasti elämä ei missään muualla ole niin yksitoikkoista kuin täällä sivurakennuksessa. Aamulla sairaat, paitsi halvattua ja paksua ukon vähkyrää, peseytyvät etehisessä suuressa saavissa ja pyyhkivät silmänsä viitan liepeihin; sen jälkeen juovat he tinatuopeista teetä, jota heille päärakennuksesta noutaa Nikiitta. Jokaiselle on määrätty tuoppi mieheen, Puoliseksi syövät he hapankaalikeittoa ja puuroa, iltasella syödään puuroa, joka on jäänyt päivälliseltä tähteeksi. Väliaikoina loikoillaan ja makaillaan, katsellaan ikkunoista ja käyskennellään nurkasta nurkkaan.
Samaten jatkuu joka päivä. Entinen lajittelija, hänkin puhuu aina samoista ritarimerkeistään.
Outoja ihmisiä nähdään harvoin huoneessa N:o 6. Uusia mielenvikaisia lääkäri ei kaukaan aikaan ota vastaan ja halullisia hulluinhuoneissa kävijöitä ei tässä maailmassa ole paljon.
Kerran kahdessa kuukaudessa käy sivurakennuksessa parturi Semjon Lasaritsh. Millä tavalla hän leikkaa mielenvikaisten hiukset ja millä tavalla Nikiitta on hänelle siinä avullisena, ja millaiseen hämminkiin sairaat kulloinkin joutuvat, milloin juopunut, hymyilevä parturi näyttäytyy ovesta, siitä emme rupea kertomaan.
Paitsi parturia ei sivurakennuksessa käy ketään. Sairaat ovat tuomitut näkemään päivät päästään vain Nikiitan.
Mutta hiljattain levisi kautta koko sairaalan kuorin jokseenkin outo huhu.
Huhu tiesi kertoa, että huoneessa N:o 6 olisi muka ruvennut käymään lääkäri.