"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."
"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"
"Olenhan toki!… Syön puoli kolmelta… Pitäisihän teidän se tietää,
Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."
"Plenus venter non studet libenter, teidän kunnianarvoisuutenne! He-he-he… Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei sääntöjä ilman poikkeuksia."
"Kyllä minulla… Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään poikkeuksia… Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä, kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen… Ja mitäpä seurasi? Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole oikeudenmukaista… Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?
"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne… Hän juuri tuleekin pyytämään apuanne."
"Hm… Vai niin… Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö sinulla olisi?"
Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:
"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?"
"Tahdon, että rankaisette tuota naista!"