"Minä, Boris Pelzer…"
Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi huoneesta.
"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä.
Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti vielä sisartaan.
"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin kauan kuin on vielä aikaa!"
Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä, läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.
Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan. Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut rakastajansa luo… Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi. Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku…
Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan, palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa kynnykselle… Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken… Salainen murha, jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus… Me vaadimme vain katumusta, mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."
Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia, joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen… Hän puhkesi itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle… Opettajantoimensa, filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot — kaiken Arthur nyt heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää… Ihmiset näkivät hänet vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja useimmat paimenet.
Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet rupesivat puhumaan hänestä, — jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä. Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä…