"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"
"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä piiskalla… Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä…"
"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"
"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi… Lyöty kyllä on, mutta ei häntä enkä minä… Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa minua, kreivi. Kiitän teitä!"
"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.
"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä… rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"
Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään oli lämmin, kaunis loiste.
"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy suojella heikkoja. Mitä itket?"
Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin ollut puhunut. Ilka kuuli äänen — hellän, suoraan sydämestä lähtevän, — äänen, johon saattoi pelotta luottaa…
"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri, vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun… Minä olen voimakas ja voin tehdä kaiken… Minkä tähden itket? Kerro nyt!"